Riistamarket Oy

Seuraa osa kaksi sarjastamme Ilmaisia Liikeideoita. Nyt pistetään päivittäistavaroiden kauppa uusiksi.

Supermarketteja tupsahtelee taajamien reunaan kuin suuria lehmäntatteja, parkkipaikkojen ulapat vellovat katumaastureista ja kassalla kukaan ei vilkaise kuitin loppusummaa. On ihan selvä sosiaalinen tilaus uudenlaiselle päivittäistavarakaupalle.

Tuotteiden menekkiin vaikuttavat selkeästi hinta ja saatavuus. Hinta on suurimmassa osassa kauppoja liian alhainen. Saatavuus on myös omiaan heikentämään tuotteen arvoa. Teemme siis aggressiivisella mainoskampanjalla uuden päivittäistavarabrändin, joka on tunnettu korkeasta hinnastaan ja ainutlaatuisesta statusarvostaan. Se saa ihmiset himoitsemaan tuotetta.

Brändi nojaa siihen tosiseikkaan, että paras kuluttaja ei ole se, joka tuhlaa eniten rahaa. Varallisuuden lisäksi tarvitaan hyvää fysiikka, terveyttä, älykkyyttä ja kilpailuviettiä. Kohderyhmänä pääasiassa urheilulliset hyvätuloiset miehet.

Riistamarket ei sijaitse valtatien varressa vaan synkimmässä korvessa kaukana moottoriteistä. Viimeistään viisi kilometriä ennen kuin marketin liput siintävät kuusien lomasta on kivinen metsäautotie murtanut katumaastureiden vetoakselit ja kelirikko nielaissut pienemmät ajopelit konepeltiä myöten liejuun. Urheiluhenkeä ja menestymisen halua hehkuvat asiakaskokelaat kahlaavat hyisen suon yli päästäkseen kapuamaan jyrkkää kallionseinämää ylös vuorelle, jossa pehmonuijin varustautunut henkilökunta koittaa taklata asiakkaita ulos marketin vinhasti viuhuvilta pyöröovilta. Se maistuu elämältä.

Ruoka riistamarketissa ei ole halpaa, halpa ruoka on luusereita varten. Ennen sisään astumista kirjoitetaan täysi vastuuvapaussopimus ja maksetaan vähintään 100 euroa, joka oikeuttaa asiakasta tavoittelemaan yhtä tuoteartikkelia. Kaupan hyllyt - niin, ne eivät ole matalia ja selkeitä. Sisällä huonosti valaistussa kauppahallissa kohoaa mielipuolinen apinateline, josta riippuu satunnaisia elintarvikkeita. Kaikissa kuultaa himoittu hologrammilla aidoksi todennettu riistamarketin tuoteleima. Korkealla katon rajassa liikkuvilla linjastoilla syöksyilee silloin tällöin ryhmä paketteja ja purkkeja, joiden pudottamista voi kokeilla oven vierestä panttia vastaan lainattavilla imukuppipyssyillä. Tukevampaan kuntoon päässeet voivat tavoitella satunnaisia tuotteita heittämällä onkivapaa pressun taakse, mutta lujaa on vedettävä ennen kuin vessapaperi tai pesuaine on sankarin käsissä. Jäädytetyn altaan pinnalla voi yrittää keilata maitopurkkeja parempaan talteen, jos välttyy molskahtamasta hyiseen veteen. Suurta määrää tavaroita ei saa kaupasta ulos kerralla, koska viimeistään eteisessä toiset asiakkaat odottavat tilaisuutta taklata onnekkaat kumoon ja viedä heidän ostoksensa. Kypärä, olkapääsuojat ja suuri nopeus antavat parhaat mahdollisuudet saada kaksi tai kolmekin pakettia pihalle asti.

Illalla isä saapuu kotiin mustelmilla ja väsyneenä, mutta ei puulaakijääkiekon jäljiltä. Onnellisena hän nostaa pöytään riistamarketin kolhiintuneen kahvipaketin. Vieraat katselevat sitä kateudesta vihreinä. Mielessään ajattelevat: "Mikä saalistaja. Oltaisiinpa meidänkin perheessä energisiä menestyjiä".

Maailmanloppu Oy

Kehitin ystäväni kanssa vuosia sitten varsin mainion liiketoimintaidean. Koska kummastakaan meistä ei tullut yrittäjää osallistun laupiaasti taantuman ehkäisemiseen ja tarjoan ällistyttävän ajatuksemme vapaasti kaikkien ennakkoluulottomien yrittäjien konseptisalkkuun. Nyt nimittäin tarvitaan kipeästi uusia oivaltavia liiketoimintamalleja.

Uuden tuotteen työnimi on Maailmanloppuvakuutus. Mainostoimiston runolliset kynäniekat voivat keksiä täsmällisemmän nimen, sillä totta puhuen kyseessä ei varsinaisesti ole maailmanloppu asian pahimmassa merkityksessä. Sanotaan vaikka... että myydään vakuutus yksityishenkilölle silmälläpitäen suurkatastrofia, jossa yhteiskuntajärjestys murenee lopullisesti, liikenne, talouselämä ja yhteiskuntarauha ovat mennyttä. En nyt puhu jättiläismeteorin iskusta, mutta esim. ydinsodasta, pandemiasta tai ilmastonmuutoksen pahimmasta kauhukuvasta.

No ok, talot hajoavat kaikilta, kylänraitit täyttyvät pakolaisvirroista, puolisotilaalliset rosvojoukot ryöstelevät ja ydintalvi heittää nokiset hiutaleensa geeniruton turmelemien peltojen ylle. Miten mikään vakuutus toimii tässä tilanteessa?

Ei huolta, Maailmanloppu Oy tarjoaa edullisen maailmanloppuvakuutuksen, comfort-taso 60 euroa kuussa ja premium-paketti 100 euroa. Vakuutusyhtiö kalustaa täydellisen energiaomavaraisen selviytymisbunkkerin 10 kilometrin etäisyydelle kodistasi. Tarkastatte myyjän kanssa, että säilykehyllyt ovat täynnä, kaasunaamarit tallella, joditablettien päiväykset kunnossa ja pistoolien lippaat ladattu. Tämän jälkeen bunkkeri sinetöidään ja sinulle annetaan biotunnisteilla varmistettu henkilökohtainen avain. Tätä avainta saat säilyttää kotonasi, mutta vakuutusyhtiöllä on lupa aika ajoin tarkistaa, että kaikki on tallella. Lisäksi yhtiöllä on velvollisuus päivittää varastot ajanmukaisiksi. Tavara ei vanhene nopeasti ja yhteiskuntarauhan vallitessa vakuutusyhtiö voi käyttää bunkkereita esim. pieninä tukkuvarastoina.

Kun äkkikatastrofi iskee, vain avaimen omistaminen merkitsee.

Unia kehäkaupungeista

Näen unta. Kävelen erikoislaatuisessa kaupungissa. Sen lisäksi, että sodat ja mullistukset ovat kaupungin kiertäneet, siellä on viimeisen 5000 vuoden ajan toiminut keskeytyksettä suurta arvovaltaa nauttiva, tunnollinen ja uupumaton museoviranomaisten armeija. Hieraisen silmiäni.

Kaupungin keskusaukiota hallitsee sen vanhin hengellinen rakennus, korkea punamultamaalauksin koristeltu kivipaasi. Suuret turistilaumat piirittävät sen vieressä olevaa luolaa ja ostavat muovisia nuijia matkamuistoksi. Kiertelen punaisilla nauhoilla rajattuja hautakiviröykkiöitä ja suuntaan poispäin keskustasta.

Kohta kävelen keskellä korkeita temppelinraunioita ja katselen yläilmoihin, kuinka sinihaalariset työmiehet poistavat linnunjätöksiä doorilaisista ja joonialaisista pylväistä. Turisteja on vähemmän. Väistelen ekstaasissa vaeltavia tutkijoita ja
jatkan matkaani pitkin kapeita katuja, joiden molemmin puolin kohoaa keskiaikaisia taloja. Muutamien piipuista tuprahtelee savua silmiini. Pienikokoinen moottorikärry palaa reitiltään tyhjentämästä kemiallisia vessoja.

Seinässä roikkuu kellastunut teesi, jossa vaaditaan museolain lieventämistä ja perinteisten katakombien muuttamista viemäreiksi.

Muistan näkeväni unta, nousen lentoon löyhkää pakoon. Keskiaikaiset katot kaareutuvat temppeliraunioiden ja kallioluolien ympäri. Kauempana yhä suuremmat kehät ympäröivät keskustaa yhä laajenevina rinkeinä. Lennän hitaasti eteenpäin yli renessanssipalatsien ja barokkikartanoiden. Pian sujahdan punatiilisten makasiinien piippujen lomitse ja nousen yhä korkeammalle.

Katselen koko autereista komeutta kauempaa ja näen kuinka sen vuosikasvut etääntyvät kehinä kaukaisuuteen. Lennän oikein pitkään ja lopulta laskeudun kukkaniitylle ihan kaupungin rajojen ulkopuolelle. Touhukkaan työmaan yli näen kuinka maiseman halki leviää ilta-auringossa kimaltelevien lasipalatsien muuri. Liikennevalojen sumasta poistuvat jonona maaseudulle citymaasturit, limusiinit ja mopoautot.

Sitten herään. Puistelen päätäni ja lähden töihin. Tervehdin puskutraktoreita matkallani.

Ärsyyntymisen sietämätön kaipuu

Jokainen viesti kilpailee huomiosta. Osa viesteistä saa huomiota ja osa taas ei. Älykkäät ja tärkeät ajatukset eivät saa huomiota, eivät myöskään välttämättä kaikki hauskat ajatukset. Tärkeintä on että viesti herättää tunteita.

Kyllä, tärkein tunnetekniikka varsinkin uudessa mediassa tuntuu olevan ärsyttäminen.
Omalla kohdallani hyvin räätälöity provosointi on aina purrut todella tehokkaasti.

Vanhempana ihmisen luontainen ja tahaton kärjistyskyky heikkenee, nuoret ovat siinä hyviä. Kokeilkaapa vaikka teinien kirjoittamia mielipidekirjoituksia lehdissä, jotka päästävät niitä läpi. Nuortenlehtiä varokaa, niiden yli-idealistisilta mielipidepalstoilta voi saada yliannostuksen.

Mutta taitavat ja nerokkaat mediaihmiset osaavat rakentaa näitä esityksiä myöhemmälläkin iällä. Kuunnelkaa vaikka Kirsi Virtasen radio-ohjelmia. Mikä aiheenvalinta, mikä argumenttien muotoilu, mikä artikulaatio.

Nuoruuden ylikorostuksen aikana ei ole ihme, että provosointi ja erilanen pölhöily ja tölväily nousevat yhä enemmän esille mediassa ja myyvät entistä paremmin. Meillä arvostetaan keskenkasvuisuutta kaikissa sen muodoissa.

Odottelen vain vaihteeksi seesteisyyden kautta lapsuuden, aikuisuuden tai vanhuuden arvostusta.

Ulkoilun vaaroista

Nyt kun kesä on tulossa, on aiheellista puhua ulkoiluharrastusten vaaroista. Lämpimän sään vuoksi yhä useampi uskaltautuu etsimään elämyksiä ulkoilmassa, mutta liiallisessa ulkona oleskelussa piilevät omat vaaransa.

Meillä Tila-Suomessa pidetään joskus lemmikkejä vapaana. Siis kissoja, koiria, harakanpoikasia ja sellaisia. Jos lemmikki on yön pois kotoa, se ei ole vielä kovin vaarallista. Mutta jos eläin alkaa yhä enemmän viihtyä ulkona se voi villiintyä. Siis aivan oikein, villiintyä eli tulla villiksi. Toisin kuin kotieläin, villieläin elää viettiensä varassa. Se on luonnollisen epäluuloinen sivistyneitä ihmisiä ja asuttua maailmaa kohtaan. Sen saalistusvaistot heräävät ja se saattaa hyökätä luonnonvaraisten eläinten kimppuun. Erityisen vaarallinen on esimerkiksi lauma villiintyneitä koiria. Ne muodostavat yhteisön joka saalistaa ryhmässä ja lisääntyy vailla sivistyksen kontrollia.

Ei liene tarpeellista tähdentää, että sama pätee myös ihmiseen. Koulussa opetettiin, että ihminen on eläin, eikä siellä valehdella. Ei ole siis mitään syytä, miksei ihminenkin villiintyisi, hyvin helpostikin vielä.

Villiintymisen tuntomerkkejä on useita ja luokittelen tässä yleisimmät hälyttävät piirteet, joita on syytä tarkkailla kun rohkeimmat kaupunkilaiset uskaltautuvat hetkeksi seikkailemaan erämaahan. Ystäviä on syytä tarkkailla, sillä villiintyminen voi alkaa salakavalasti.

Viisi orastavan villiintymisen tuntomerkkiä:

1. Huomion keskittyminen pois oleellisesta. Ole varuillasi, mikäli ystäväsi katse alkaa harhailla sivistyksen ulkopuolisissa asioissa kuten lintujen äänissä ja maiseman muodoissa. Hän haistelee alati ilmaa ja jättäytyy jälkeen muusta ryhmästä. On syytä olla varovainen, jos hän toistuvasti laiminlyö sykemittarin, askelmittarin ja GPS-laitteen tarkkailun. Erityisesti ajantajun kadottamista on syytä pitää vakavana oireena.

2. Epäasiallinen varustautuminen. Ystävä laiminlyö asiallisen pukeutumisen ja turvallisen varustuksen. Hän saattaa esimerkiksi vaihtaa laadukkaan Goretex-asusteen vanhanaikaiseen villapaitaan tai virttyneeseen flanelliasusteeseen. Hän saattaa käyttää laadukkaiden vaelluskenkien sijasta esimerksi likaisia lenkkitossuja tai halpoja saappaita. Deodorantti ja kosteusvoide unohtuvat. Jopa aurinkorasva ja hyttysmyrkky voivat jäädä pois. Ystävä tuntee selittämätöntä riisuuntumisen tarvetta etenkin lämpimillä alueilla ja vesistöjen äärellä.

3. Vieraantunut ravinto. Vaeltaja koskettelee varomattomasti tuntemattomia kasveja ja poimii näiden osia suuhunsa muiden silmän välttäessä. Hänelle eivät enää kelpaa pussikeitot, säilykehampurilaiset tai myslipatukat. Edes makkara ei riitä. Hampaiden sinerrys on merkki salakavalasta siirtymisestä villiin epäpuhtaaseen ravintoon. Viimeistään siinä vaiheessa kun ystävä on hylännyt novelle-pullonsa ja hänet tavataan juomasta avovesistöstä, on retki syytä peruuttaa ja palata välittömästi sivistyksen pariin.

4. Väkivaltainen käytös. Ystävä kantaa mukanaan teräviä työvälineitä kuten veitsiä, kirveitä ja pieniä käyriä piikkejä. Hän kerää ja paloittelee puita sekä yrittää vaarallisesti sotkea niitä grillihiilien ja sytytysnesteen joukkoon. Ystävä on rajattoman kiinnostunut eläimistä, niiden anatomiasta ja kulkureiteistä. Hän puhuu alituiseen synkkiä asioita liittyen niiden vangitsemiseen ja surmaamiseen. Tämä liittyy usein kammottavalla tavalla oikeanlaisesta ravinnosta vieraantumiseen.

5. Sosiaalinen vieraantuminen. Kommunikaatio ystävän kanssa ei enää toimi normaalisti. Hän ei vastaa kännykkään, eikä päivitä Facebookin statustietoa kannettavalla tietokoneellaan. Hän viihtyy yksinäisyydessä ja yrittää estellä seurueen normaalia sosiaalista toimintaa hiljentämällä musiikkisoittimia ja estämällä videokuvausta. Hän kuluttaa aikaansa katsomalla palavia puita sekä veden liikkeitä. Hän ei reagoi hyttysenpistoihin normaalisti ja tutkii muurahaispesiä tuntikausia. Linnuille hän viheltelee ja vaatii toisilta hiljaisuutta lähestyessään avovesistöjä mystisten keppien ja lankaviritysten kanssa.

Näiden merkkien yleistyessä henkilö on ajettava nopeasti sivistyksen pariin, tuotava sisälle lämpimään sekä tarjottava runsaasti oikeanlaista ravintoa kuten ranskanperunoita ja kolajuomaa. Videopelit ja vauhdikas musiikki on myös huomattu hyväksi hoitokeinoksi. Vastarintaa tekevät on pakotettava hoitoon voimakeinoin, sillä on vaarana, että villiintynyt voi kohdata metsässä toisia villiintyneitä. Jos nämä ihmiset muodostavat lauman, he voivat oppia keräämään ravintokasveja, saalistaa eläimiä ravinnokseen, pesiä talven yli ja saada jälkeläisiä. Luonnossa syntynyttä toisen sukupolven villi-ihmistä on lähes mahdoton palauttaa enää takaisin sivistyksen pariin.

Vapaamatkustajana byrokratiassa

Olin varsin vaikuttunut kun kuulin ensimmäisiä kertoja kansalaispalkasta, tai negatiivisesta tuloveromallista - mitä nimeä sitten oppisuunnasta riippuen haluaa käyttää. Siinä ideana on lakkauttaa kaikki tukijärjestelmät ja jakaa sen sijasta ihmisille perustuloa, joka olisi jotain 500 euron paikkeilla ja takaisi turvatun elämän kaikissa olosuhteissa.

Tämä on nerokas, hyveellinen ja kannatettava ajatus. Toinen sellainen ajatus on tasavero. Malli voitaisiin ottaa käyttöön heti, koska vasta julkaistun virkamiesselvityksen mukaan Suomessa yllätyksellistä kyllä jo eletään lähestulkoon tasaveromallissa. Kaikki palautukset, vähennykset, portaat ja sensellaiset vain hämmentävät ihmisiä luulemaan muuta.

Mutta miksi nerokkaita asioita ei oteta käyttöön. Ovatko päättäjät saamattomia idiootteja kun eivät tartu näin selvään säästöohjelmaan? On paljon porua ja paljon idealistista vääntelyä. Asioiden pyörittelyä ja vehtaamista. Joku tietää aivan varmasti, että näissä järkevältä vaikuttavissa asioissa on varjopuolensa, mutta ei halua sanoa sitä.

Minäpä paljastan suuret epäilyni. Eivät päättäjät idiootteja ole. He ovat vain lukeneet vapaamatkustajan ongelmasta. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että ihminen luistaa aina velvollisuuksistaan, jos toiset ihmiset hoitavat hommat hänen puolestaan. Suomen valtiossa riittää paljonkin tilaisuuksia vapaamatkustamiseen. Itse olen harrastanut esimerkiksi osa-aikaisen työn tekemistä sovitellulla päivärahalla, mikä on valtion näkökulmasta ihan kohtuutonta loisimista. Ihmiselle maksetaan siitä, ettei hän voi elättää itseään työllään! On oikeasti tosi houkutteleva tarjous tehdä töitä 24 tuntia viikossa ja elää sillä. Kaikkien kannattaa tehdä niin ja perustaa firmoja, joissa tämä on mahdollista. Työvoiman tunkua olisi vaikea estää.

Valtion näkökulmasta homma hoidetaan siten, että pidetään yllä huippuunsa kehitettyä suunnatonta virkamiesvaltaa, jossa KELA saumattomassa yteistyössä vakuutusyhtiöiden ja työttömyyskassojen kanssa, maksaa ihmisille perustuloa, mutta maksaa epävarmaa tukea ja irrationaalisin perustein.

Minun tapauksessani YTK:n lautakunta lopetti ansiosidonnaisen työttömyysturvan, koska tein 150 euron edestä sivutoimista työtä eikä lain mukainen työajan seurantapykälä täyttynyt. Työministeriö vatvoi valituspaperiani puoli vuotta kunnes hylkäsi sen. Menetin noin 800 euroa siksi että tein mukavan tuntimäärän töitä. Opin läksyni. Teen töitä vastedes täydet 40 tuntia.

Ja olen ymmärtänyt tuon järjestelmän nerokkuuden. Tukijoiden mukaan vapaamatkustajan ongelma laimenee, kun edun jatkuvuus tehdään epävarmaksi. Valtion byrokratia on tehokas, sen luonne on pelotella ihmisiä tukien loppumisella ja siksi jokainen työtön, eläkeläinen ja opiskelija pyörii öisin levottomana vuoteessaan ja näkee painajaisia takaisinperinnästä. Aamulla hän juoksee KELAn kautta vuokratyöfirmaan ja tuet peruttuaan pestautuu viemärisukeltajaksi 2 euron tuntipalkalla. Talouskasvu kukoistaa ja ihmiset ovat tuottavia.

Sanotte, että tämä kaikki on vilkkaan mielikuvituksen tulosta, mutta seuratkaapa politiikkaa ja ympäröivää yhteiskuntaa. Tukiviidakko on elävä, mukautuva ja alati muuttuva. Sen rönsyt tarttuvat vain päästääkseen irti. Sen kamara tukee vain siemaistakseen sisäänsä. Se pitää meidät valppaina, elävinä, toimeiliaina ja ikuisessa liikkeessä. Sen sykkeessä ja sen virrassa me synnymme, teemme töitä ja kuolemme.

Vallanpitäjillä on salaisuuksia

Jokaisella ihmisellä on jonkinlainen myötäsyntyinen taipumus viehtyä suuriin mysteereihin ja salaisuuksiin. Tieto, johon ei pääse käsiksi, ja jota ei voi täysin käsittää, kiehtovat mieltä monin verroin enemmän kuin se, minkä voi lukea aamun lehdestä. Ajattelemme, että vallanpitäjät eivät päästä kaikkea tietoa mediaan ja siinä olemme ehdottomasti oikeassa.

Kaupungin, valtion tai valtioliiton johdossa on jokin epämääräinen porukka, joka haluaa salata oman etunsa vuoksi erittäin tärkeitä asioita julkistamiselta.

Jokaisella on oma suurempi tai pienempi lempiteoriansa siitä, mitä salataan. On jo kuultu, että Yhdysvaltain hallitus oli WTC-iskujen takana, Britannian kuningasperhe salamurhasi Dianan, Juutalaiset hallitsewat Wall Streetiä, Scientologit miehittävät Hollywoodia ja kaikkea ohjaavat kuun pimeälle puolelle telakoituneet ulkoavaruudesta saapuneet valaistuneet vapaamuurarit. Mutta minun salaliittoteoriani on kaikkein hurjin. Uskaltaudun kertomaan asiasta vain koska luin vasta, mitä amerikkalaistoimittaja Tim Weiner oli kirjoittanut Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:sta.

Minun salaliittoteoriani on typistettävissä hyvin lyhyeen. Minä uskon, että CIA:n lisäksi maailman hallitukset ja johtavat tahot peittelevät lähes vain ja ainoastaan omia hypernoloja kohelluksiaan.

he ovat suurista tehtävistään huolimatta ihan tavallisia ja vajavaisia ihmisiä, jotka yhdessä epäonnistuvat, tunaroivat, mokaavat, tyrivät ja häseltävät pilalle lähes kaikki vähänkin monimutkaisemmat yhteiskunnalliset projektit. Jos on pitänyt silmänsä auki yli 20 vuotta, on väistämättä huomannut omassa elämässään, että CIA ei mikään poikkeus. Ihmisiltä vain yksinkertaisesti tuppaa epäonnistumaan kaikki - eikä vähiten kun se tehdään ensimmäistä kertaa.

Lähtökohtaisesti ihmiset ovat töissään tolkuttoman epäpäteviä. Kun ala-asteen opettajani väitti kivenkovaa Brontosaurusta petoeläimeksi, arvelin olevani todistamassa ainutlaatuista tilannetta. Myöhemmin kun kuulin, että 70-luvun talot rakennettiin sääntöjään lahoaviksi hometaskuiksi, odottaville äideille syötettiin myrkyllistä talidomia ja Tshernobylin ydinvoimala paljastui itsetuholaitteeksi, pieni lapsi alkoi saada ihan uutta kuvaa maailmasta. Myöhemmin ammattia opiskellessa ja työelämään tutustuessa kävi selville, että vuosikausia yliopistossa opiskellut henkilö päätyy väistämättä alansa johtavaan eliittiin pelkästään sillä, että onnistuu välttämään kaikki aiheen perusteoksissa esitellyt oppikirjavirheet ja oikeasti ymmärtää, mistä hänen työssään on kyse.

Suurin osa nimittäin ei käsitä.

Tämän vuoksi on vaikea uskoa siihen, että mitään suuria ja hienoja salaisuuksia oikeasti olisi suurvaltojen tai jättiyritysten kulissien takana. Asiat pidetään piilossa pääsiassa sen vuoksi, että asioiden todellisen laidan paljastuminen olisi suuresti häpeällistä. Suurvaltojen historian selaaminen herättää epäuskoista hilpeyttä samalla kun miettii, pitäisikö oikeasti itkeä. Aral-järven kuivattaminen, lintujen tappaminen Kiinasta, Venäjän valloitus ennen talvea, Irakin vapauttaminen...

Aika paljosta on jo selvitty. Toivoa on.

Kauhua kiitoradalla

Jokainen tietää, että lentäminen on tilastollisesti turvallisempaa kuin autoilu. Kyse ei nyt ole mistään todellisten vaarojen mittailusta vaan siitä, että ihminen tottuu mitä uskomattomimpiin juttuihin. Viime kerralla työmatkalta palatessani keskityin tarkkailemaan yhtä mitä tavallisinta lentoa Helsingistä Ouluun ihan vain siitä näkökulmasta, että nyt ollaan oikeasti ampumassa alumiinipurkkiin sullottua porukkaa taivaalle 500 kilometrin hallitussa kaaressa. Suosittelen lopettamaan tämän artikkelin lukemisen heti, mikäli et ole lentänyt koskaan ja suunnittelet piakkoin ensimmäistä matkaasi. Seuraava teksti ei ole rakennukseksi kyvyllesi taittaa taivalta lintujen tapaan.

Matka alkoi Helsinki-Vantaan lentokentästä, sieltä kotimaan terminaalin kulmasta. Kovalta ja epämukavalta penkiltäni tarkkailen ulos, mutta konetta ei näy siinä, missä sen pitäisi olla. Joku muukin alkaa ihmetellä tilannetta. Ihmiset tuijottavat ruutua portin vieressä ja älähtävät hämmästyneesti kun lennon tiedot yhtäkkiä katoavat siitä. Väki alkaa epäluuloisina hakeutua infotaululle. Lennon tiedot ovat tyystin kadonneet. Muutamien taskuissa soi. Saamme viestin lennon viivästymisestä, mutta henkilökuntaa ei näy. Sitten kuulutuksen ohjaamina jonotamme arvokkaita tarjoiluseteleitä, joilla saa lentokentällä kuitenkin vain kupin kahvia. Katselen lisää ulos pimeyteen, jossa vilkkuu paljon huoltoautojen valoja. Mitähän tästäkin tulee. Lopulta pääsemme jonottamaan lipuntarkastukseen. Silmiemme edessä lentoa siirretään vielä puoli tuntia lisää tulevaisuuteen. Lumimyrsky velloo pohjoisessa ja kone on jäänyt jonnekin matkalla Jyväskylästä tänne. Vanhempi mies tuijottaa ulos ja mutisee pessimistisesti kaverilleen. "Sama tilata hotelli, katso nyt mikä keli tuolla on". Kohta peltilintu kuitenki lipuu jo terminaalin viereen ja matkustajia lasketaan putkea pitkin sisälle koneeseen, kaksi tuntia myöhässä. Kohteliaat lipuntarkastajat näyttävät tavallista kireämmiltä.

Koneen joka paikka on sullottu täyteen. Tuuletusjärjestelmä yrittää puskea vimmaisesti tunkkaista ilmaa ulos ja raikasta sisään. Viimeinen matkustaja joudutaan ajamaan koneesta pois lentoemännän laskettua väärin matkustajamäärän. En keskity liiemmälti taustalla pyörivään turvanauhaan. Minulle on jo tuttua, miten estää lapsensa tukehtuminen, mikäli ilmanpaine koneen sisällä putoaa äkisti. Sitten alamme liukua pimeän ja märän kiitoradan päätyä kohti. Lentokone kuitenkin pysähtyy vielä äkisti. Kapteeni valittelee, että joudumme odottamaan vielä rahtikirjoja ja koneen tasapainolaskelmia. Siis mitä, eikö kone pysy tasapainossa ilman ulkopuolisten tekemiä laskelmia? Minuuttien tuskallisen odotuksen jälkeen pääsemme viimein nousemaan konetta tärisyttävien pilvien sisään. Keskipaikalla on helppoa ottaa vastaan kumimaisia sämpylöitä ja täytettä pahvimukiinsa stuertin sinisestä pannusta. Keskipaikalta ei kuitenkaan näe ulos lainkaan. Ja vaikka istuisi ikkunapaikallakin, pimeydestä on vaikea erottaa mitään. Aloitamme laskeutumisen. Litteä ruutu katossa näyttää karttaa, vatsassa muljahtaa, kone kääntyy jyrkästi 90 astetta merelle!

Kukaan ei sano mitään yllättävästä mutkasta, mutta ilmeisesti maalta päin ei ole turvallista laskeutua. Sähkölaitteet pyydetään sammuttamaan ja valot koneen sisällä himmenevät. Sukellamme taas jykevään lumipilveen. Kuuluu matalaa humahtelua kun siivet heiluvat mielipuolisesti tuulessa ja kone huojahtelee. Viimeistä paikkaa myöten täysi kone on kuolemanhiljainen. Päät vain tärähtelevät edestakaisin. Vierustoverini katsoo huolestuneena ikkunasta ulos. Laskeutumisvalojen välkkeessä olen näkevinäni, miten siipeen kertyy pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lunta.

Kaiuttimista aletaan soittaa ilkikurista velttoa musiikkia. Lapsikin tietää, että sen on tarkoitus viedä huomio pois oleellisesta. Se on ihan kummallisen ilkikurista hissimusiikkia, alaspäin ollaan menossa, tiedetään. Vilkaisen taakseni. Jos lentoemännät eivät olisi noin rauhallisia, huutaisin. Kohta näkyy kiitoratavalojen vilkettä. Tämä on pahin vaihe. Koneen renkaat jysähtävät maahan, mutta nyt vasta tuntuu, mitä kyytiä kone pyyhältää jäistä kiitorataa pitkin. Juuri sillä hetkellä renkaiden valtaisan ulvonnan seasta soi kuulutus "Hyvästi ja kiitos matkasta!" Aukovatko ne päätään? Tässä 300 kilometrin tuntivauhdissa sivulta toiselle heittelehtiessä tuo kuulostaa viimeiseltä voitelulta.

Vauhti pysähtyy siitä huolimatta kuten aina. Ihmiset tungeksivat laukkujensa kanssa ulos alumiiniputkesta ja kävelevät kiitorataa pitkin terminaalirakennukseen lumisateelta suojaan. Näen, miten vaakasuoraan pöllyävän lumen seassa kiitoradalle ajaa kolme suurta puhdistuslaitetta keltaiset valot välkkyen.

Joskus on jännittävää unohtaa turvallisuusfaktat ja seurata vain sitä, näyttävätkö asiat oikeasti turvalliselta vaikka olisivat sitä.

Pienet miehet ja liikkeen tavoittelu

Lapsena minua kiinnosti valtavasti animaation tekeminen. Piirtelin kahdelle lehtiön sivulle hieman toisistaan eroavia kuvia ja rullasin päällimmäisen paperin kynän ympärille. Kun kynän avulla sitten rullasi toista kuvaa piiloon ja esille, silmä hämääntyi ja näki vaihtelevat kuvat yhtenäisenä liikkeenä. Haaveilin vaha- ja nukkeanimaatioiden teosta. Olisi ollut niin mukava tuoda kamera leikkivän lapsen silmien tilalle ja laittaa omat mielilelut elämään. Viime viikonloppuna sijoitimme sitten digikameramme jalustalle ja kuvasimme animaatiota. On suorastaan hämmästyttävää, miten yksinkertaista animaation tekeminen tänä päivänä on. Digikameroita löytyy jokaisesta talosta ja vaha ei maksa paljon mitään.

Lapsuuteni VHS-nauhurien kuva luisti niin pahasti, ettei sillä voinut kuvitellakaan kuva kerrallaan tapahtuvaa työskentelyä. Vielä yliopistossa ammattimaisilla betamax-videonauhureillakin se oli työn ja tuskan takana. Ainoa kätevä tapa olisi ollut kaitafilmikamera, jonka filmin kehittäminen maksoi käsittämättömiä summia - ja 90-luvun lopulla opiskelukaverit kertoivat, että filmit piti lähettää Helsinkiin kehitettäviksi kun palvelua ei ollut Pohjois-Suomessa saatavilla. Sitten tuli digitaalinen vallankumous, vakaa pysäytyskuva ja muokkaamisen vapaus.

Mutta on liian jälkiviisasta ajatella, että paremmat mediavälineet olisivat auttaneet 80-luvun lapsien luovuutta. Nykyään pelkkä liikkuva kuva ei enää riitä vaan erilaiset vuorovaikutteiset liikkuvat kuvat, kuten tietokonepelit kiinnostavat vielä enemmän. Itsekin muistan, miten animaatioinnostus jäi selkeästi toiseksi kun naapurin lapsilla oli hienoja Commodore 64 -tietokoneita, joissa palikkaukkelit liikkuivat ihan ohjaustikun tahdissa. Sanoivatpa vielä, että noita pelejä voi itsekin tehdä, jos osaa.

Usein kaikkein tavoitelluimpia ovat juuri ne taidemuodot, jotka ovat käytännössä vaikeimpia toteuttaa.

Helsingin Kauppiaat vastaavat

Tällainen vastaus tuli eilen HK:n kuluttajapalvelusta lähettämääni kirjeeseen.

Hei!

Kiitos yhteydenotostanne. HK Ruokatalo valmistaa paistisuikaleita Kariniemen tuotemerkillä marinadissa 300 g:n ja 450 g:n sekä mexicanamarinoitua 300 g: ja hunajamarinoituna 800 g:n pakkaukseen.

Lisäksi marinoidut minuuttileikkeet n. 400 g:n pakkauksessa on valmistettu koipireisilihasta.

Ikävä kuulla, ettei kotimarkettinne valikoimaan ko. tuotteet kuulu, viemme palautetta edelleen myynti- ja markkinointiosastollemme.

Kauppa kuitenkin tekee valikoimapäätöksenä ja tuotteita voimme toimittaa vain tilauksesta.

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2008

Ystävällisin terveisin

HK Ruokatalo Oy

Kuluttajapalvelu

Kirje Helsingin Kauppiaille

Lähetin HK:lle tällaisen asiakaspalautteen. Saa nähdä mitä vastaavat.

Arvoisa Elintarviketuottaja

Lähestymme teitä mielessämme tärkeä kysymys, joka on vaivannut pientä talouttamme jo tovin aikaa. Asumme Oulun eteläosassa ja ostamme usein ensiluokkaisia tuotteitanne läheisestä suuresta marketista. Valikoima on hyvä ja siten olemmekin saaneet nauttia usein ruokaa, joka on valmistettu maukkaista broilereistanne. Lähiaikoina meitä on enenevässä määrin haitannut kuitenkin eräs asia liittyen kyseisiin lihajalosteisiin.

Olemme huomanneet, että yleisemminkin kaupan hyllyltä, ei pelkästään kotimarketistamme, on vaikea löytää broilerin paistisuikaleita. Hyllyillä on mitä moninaisempia laatuja erilaisia filesuikaleita, mutta edullisemmat paistisuikaleet loistavat poissaolollaan. Vielä vähän aikaa sitten kaupassa oli muutama valmismarinoitu pakkaus, mutta nyt niitä ei löydy lainkaan. Otimme tietysti yhteyttä henkilökuntaan, joka ohjasikin meidät kauppiaan puheille. Hän myönsi puutteen ja totesi, etteivät asiakkaat pidä paistisuikaleista, ne ovat kuulemma ihmisten mielestä hieman vastenmielisiä. Olimme tyrmistyneitä asiasta! Mielestämme broilerin paistisuikaleet ovat erittäin hyvää kotiruuan raaka-ainetta. Mitä tulee parjattuun pehmytkudokseen, se antaa mielestämme lihalle mitä maukkaimman aromin ja juuri sen oikean tuntuman suussa.

Emme toki tunne kovin hyvin siipikarjataloutta, mutta olemme silti keskustelleet aiheesta hiukan. Meistä tuntuu, että pakettiin laitettaessa eläimestä saataisiin korjattua sekä filettä että paistia kutakin oma määränsä. Koska paisti on edullisempaa, oletamme että lintu koostuisi pääasiassa paistista. Minne siis suurin osa linnusta joutuu? Kuka sen saa syödä, kun me joudumme tekemään ruokamme pehmeistä ja mauttomista fileistä. Onnittelemme teitä, mikäli jalostus on ehtinyt niin pitkälle, että broilerit muodostuvat tätä nykyä pelkästä fileestä. Siinä tapauksessa olisimme kuitenkin tyytyväisiä, mikäli fileen hinta laskisi hieman - sen ominaispiirteistä kun emme niin välitä.

Olemme onnellisia, mikäli voitte vastata tähän mieltämme askarruttavaan kysymykseen. Lisäksi toivomme nöyrimmin, että, jos teillä on ne suikaleet jossain varastossa niin lähettäisitte niitä kauppiaille, rohkaisisitte laittamaan hyllyyn ja vakuuttaisitte, että ainakin yksi pariskunta Oulusta tahtoo niitä itselleen laittaa ja ruuaksensa maustaa.

Toivotamme hyvää alkavaa vuotta ja menestystä liiketoiminnallenne.

Kiittäen,

J. H.

Mielen maisemista ja miellevesistä

Kun internetissä näyttää juuri tässä kohti olevan pari käyttämätöntä bittiä ilmaisella palvelimella, voin näin työmatkan ratoksi viritellä hieman merkkijonoja mielenmaisemista ja lanseerata muutaman käsitteen kansakunnan mieliä mutkistamaan.

On kiistatonta, että ympärillä nähty maisema muuttaa ihmisen mieltä ja sisintä. Jos kasvaa lapsuutensa sellaisella levyllä, mikä avautuu junan ikkunasta näin Pohjanmaata halkoessa, ei voi nähdä maailmaa samalla tavalla kuin jossain vaarojen tai tunturien puristuksessa varttunut lajitoveri. Lakeudella kasvaneen vaimoni kanssa olemme jopa pohtineet asiaa niin pitkälle, että alavalla elänyt ihminen ajattelee vaakasuuntaan siinä, missä jylhemmässä maisemassa ikänsä pällistellyt ajattelee pystysuuntaan.

Muistan miten vain viikon Pohjois-Italiassa vietettyäni olin niin sekaisin, että luulin pilviä tuon tuostakin horisontissa siintäviksi vuoriksi. Aistimaailma joutui myllerryksiin, kun näkökentässä piti yhtäkkiä keskittyä alueisiin, joilla ei normaalisti ollut käyttöä kuin leijan lennätyksessä.

Taivaanrannan muotojen lisäksi toinen oleellinen seikka asumisympäristössä on läheisen vesistön luonne. Kaikki suuret asutuskeskukset sijaitsevat jonkinlaisen vesistön lähellä - eikä ihme, onhan meidät kaikki tehty pääasiassa vedestä. Aivoni ovat asiamukaisen holhouksen puutteessa viettäneet liikaa aikaa tämän ajatuksen kanssa ja luokitelleet nämä vesistöt kolmeen miellevesityyppiin. Ensimmäisenä pitää ehkä mainita meri, joka on laaja, aukea ja usein rannoiltaan matala. Sen luonne on kaksijakoinen. Näennäinen rauha ja levollisuus vaihtelee lempeistä mainingeista vahvimmaksi ja vaarallisimmaksi myrskyn myllerrykseksi. Tuulineen ja tyrskyineen meri on myös äänekkäin vesi sille päälle sattuessaan. Meren vimmaa vastaan taistellessaan ihminen kokee meren voiman, mutta purjehtiessaan ja kalastellessaan myös meren anteliaisuuden. Tämän rajattomuuden ja voiman äärellä ihminen oppii sovittelevaksi, ymmärtää oman pienuutensa mutta käsittää myös tarvittaessa suurten ponnistusten tuoman menestyksen. Ihminen on meren kanssa yritteliäs, luottaa arvostelukykyynsä ja näkee kauas.

Järvi on taas maisematyyppinä hillityin. Se rajoittuu usein rauhallisiin lehtoihin, jotka kehystävät sen vastarannan, kaislikot liittävät sen saumattomasti osaksi rannasta kohoavia niittyjä. Järvi ei pidä meteliä itsestään ja sulautuu maisemaan enemmän kuin muut vesityypit. Järven povessa ihminen rauhoittuu, luovii hitaasti lipuen huonojen kohtien yli – ei lähde uhoamaan tai herättämään ylenmääräistä huomiota. Järvi-ihminen on luottavainen, kärsivällinen ja tyytyy aina niihin näkymiin, joita niemen takaa paljastuu.

Joki on liikkuvin kaikista vesistä. Se ei pysähdy koskaan, ainoastaan muuttaa liikkeensä luonnetta tulvimalla tai kutistumalla pieneksi puroseksi paljastaen kivikkonsa. Joki on luonteikas ja nopea, ei hiljene koskaan täysin. Joki on myös kaikista herkin. Kevään sulamisvedet likaavat sen pinnan kaikkein nopeimmin ja joen uoma etsii aina uusia uria. Jokivarressa ihminen on ainaisen liikkeen vaikutuspiirissä. Vaikka hän näkee vastarannan, joen ylittäminen on vaikeaa. Levoton luonne ja jokea täplittävät salakarit vaikeuttavat ylitystä kesäisin. Kovimmillakin talvipakkasilla virtakohtien petollisuuteen on varauduttava. Joki-ihminen onkin päättäväinen ja neuvokas, rakentaa sillan joen yli ja valjastaa myllyn kosken partaalle. Joki-ihminen on tottunut hankalaan luonteeseen ja temperamenttiin, mutta tietää, että näiden asioiden kanssa voi elää.

Meren rannalla asuneena ja mökkijärvellä lapsuuden kesäni viettäneenä, olen Itse ehkä kaksi kolmasosaa järvi-ihmistä ja yhden kolmasosan meri-ihminen. Ehkä omakin miellevetesi löytyy lapsuutta muistelemalla. Mutta kenties miellevetesi ei ole se, minkä äärellä olet kasvanut. Ehkä olet sielultasi laguuni-, alppipuro- tai keidas- tai jäätikköihminen. Kun seuraavan kerran matkustelet, voit tarkkailla vesiä. Löydät sieltä ehkä oman itsesi.