Jokainen tietää, että lentäminen on tilastollisesti turvallisempaa kuin autoilu. Kyse ei nyt ole mistään todellisten vaarojen mittailusta vaan siitä, että ihminen tottuu mitä uskomattomimpiin juttuihin. Viime kerralla työmatkalta palatessani keskityin tarkkailemaan yhtä mitä tavallisinta lentoa Helsingistä Ouluun ihan vain siitä näkökulmasta, että nyt ollaan oikeasti ampumassa alumiinipurkkiin sullottua porukkaa taivaalle 500 kilometrin hallitussa kaaressa. Suosittelen lopettamaan tämän artikkelin lukemisen heti, mikäli et ole lentänyt koskaan ja suunnittelet piakkoin ensimmäistä matkaasi. Seuraava teksti ei ole rakennukseksi kyvyllesi taittaa taivalta lintujen tapaan.
Matka alkoi Helsinki-Vantaan lentokentästä, sieltä kotimaan terminaalin kulmasta. Kovalta ja epämukavalta penkiltäni tarkkailen ulos, mutta konetta ei näy siinä, missä sen pitäisi olla. Joku muukin alkaa ihmetellä tilannetta. Ihmiset tuijottavat ruutua portin vieressä ja älähtävät hämmästyneesti kun lennon tiedot yhtäkkiä katoavat siitä. Väki alkaa epäluuloisina hakeutua infotaululle. Lennon tiedot ovat tyystin kadonneet. Muutamien taskuissa soi. Saamme viestin lennon viivästymisestä, mutta henkilökuntaa ei näy. Sitten kuulutuksen ohjaamina jonotamme arvokkaita tarjoiluseteleitä, joilla saa lentokentällä kuitenkin vain kupin kahvia. Katselen lisää ulos pimeyteen, jossa vilkkuu paljon huoltoautojen valoja. Mitähän tästäkin tulee. Lopulta pääsemme jonottamaan lipuntarkastukseen. Silmiemme edessä lentoa siirretään vielä puoli tuntia lisää tulevaisuuteen. Lumimyrsky velloo pohjoisessa ja kone on jäänyt jonnekin matkalla Jyväskylästä tänne. Vanhempi mies tuijottaa ulos ja mutisee pessimistisesti kaverilleen. "Sama tilata hotelli, katso nyt mikä keli tuolla on". Kohta peltilintu kuitenki lipuu jo terminaalin viereen ja matkustajia lasketaan putkea pitkin sisälle koneeseen, kaksi tuntia myöhässä. Kohteliaat lipuntarkastajat näyttävät tavallista kireämmiltä.
Koneen joka paikka on sullottu täyteen. Tuuletusjärjestelmä yrittää puskea vimmaisesti tunkkaista ilmaa ulos ja raikasta sisään. Viimeinen matkustaja joudutaan ajamaan koneesta pois lentoemännän laskettua väärin matkustajamäärän. En keskity liiemmälti taustalla pyörivään turvanauhaan. Minulle on jo tuttua, miten estää lapsensa tukehtuminen, mikäli ilmanpaine koneen sisällä putoaa äkisti. Sitten alamme liukua pimeän ja märän kiitoradan päätyä kohti. Lentokone kuitenkin pysähtyy vielä äkisti. Kapteeni valittelee, että joudumme odottamaan vielä rahtikirjoja ja koneen tasapainolaskelmia. Siis mitä, eikö kone pysy tasapainossa ilman ulkopuolisten tekemiä laskelmia? Minuuttien tuskallisen odotuksen jälkeen pääsemme viimein nousemaan konetta tärisyttävien pilvien sisään. Keskipaikalla on helppoa ottaa vastaan kumimaisia sämpylöitä ja täytettä pahvimukiinsa stuertin sinisestä pannusta. Keskipaikalta ei kuitenkaan näe ulos lainkaan. Ja vaikka istuisi ikkunapaikallakin, pimeydestä on vaikea erottaa mitään. Aloitamme laskeutumisen. Litteä ruutu katossa näyttää karttaa, vatsassa muljahtaa, kone kääntyy jyrkästi 90 astetta merelle!
Kukaan ei sano mitään yllättävästä mutkasta, mutta ilmeisesti maalta päin ei ole turvallista laskeutua. Sähkölaitteet pyydetään sammuttamaan ja valot koneen sisällä himmenevät. Sukellamme taas jykevään lumipilveen. Kuuluu matalaa humahtelua kun siivet heiluvat mielipuolisesti tuulessa ja kone huojahtelee. Viimeistä paikkaa myöten täysi kone on kuolemanhiljainen. Päät vain tärähtelevät edestakaisin. Vierustoverini katsoo huolestuneena ikkunasta ulos. Laskeutumisvalojen välkkeessä olen näkevinäni, miten siipeen kertyy pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lunta.
Kaiuttimista aletaan soittaa ilkikurista velttoa musiikkia. Lapsikin tietää, että sen on tarkoitus viedä huomio pois oleellisesta. Se on ihan kummallisen ilkikurista hissimusiikkia, alaspäin ollaan menossa, tiedetään. Vilkaisen taakseni. Jos lentoemännät eivät olisi noin rauhallisia, huutaisin. Kohta näkyy kiitoratavalojen vilkettä. Tämä on pahin vaihe. Koneen renkaat jysähtävät maahan, mutta nyt vasta tuntuu, mitä kyytiä kone pyyhältää jäistä kiitorataa pitkin. Juuri sillä hetkellä renkaiden valtaisan ulvonnan seasta soi kuulutus "Hyvästi ja kiitos matkasta!" Aukovatko ne päätään? Tässä 300 kilometrin tuntivauhdissa sivulta toiselle heittelehtiessä tuo kuulostaa viimeiseltä voitelulta.
Vauhti pysähtyy siitä huolimatta kuten aina. Ihmiset tungeksivat laukkujensa kanssa ulos alumiiniputkesta ja kävelevät kiitorataa pitkin terminaalirakennukseen lumisateelta suojaan. Näen, miten vaakasuoraan pöllyävän lumen seassa kiitoradalle ajaa kolme suurta puhdistuslaitetta keltaiset valot välkkyen.
Joskus on jännittävää unohtaa turvallisuusfaktat ja seurata vain sitä, näyttävätkö asiat oikeasti turvalliselta vaikka olisivat sitä.
