Näen unta. Kävelen erikoislaatuisessa kaupungissa. Sen lisäksi, että sodat ja mullistukset ovat kaupungin kiertäneet, siellä on viimeisen 5000 vuoden ajan toiminut keskeytyksettä suurta arvovaltaa nauttiva, tunnollinen ja uupumaton museoviranomaisten armeija. Hieraisen silmiäni.
Kaupungin keskusaukiota hallitsee sen vanhin hengellinen rakennus, korkea punamultamaalauksin koristeltu kivipaasi. Suuret turistilaumat piirittävät sen vieressä olevaa luolaa ja ostavat muovisia nuijia matkamuistoksi. Kiertelen punaisilla nauhoilla rajattuja hautakiviröykkiöitä ja suuntaan poispäin keskustasta.
Kohta kävelen keskellä korkeita temppelinraunioita ja katselen yläilmoihin, kuinka sinihaalariset työmiehet poistavat linnunjätöksiä doorilaisista ja joonialaisista pylväistä. Turisteja on vähemmän. Väistelen ekstaasissa vaeltavia tutkijoita ja
jatkan matkaani pitkin kapeita katuja, joiden molemmin puolin kohoaa keskiaikaisia taloja. Muutamien piipuista tuprahtelee savua silmiini. Pienikokoinen moottorikärry palaa reitiltään tyhjentämästä kemiallisia vessoja.
Seinässä roikkuu kellastunut teesi, jossa vaaditaan museolain lieventämistä ja perinteisten katakombien muuttamista viemäreiksi.
Muistan näkeväni unta, nousen lentoon löyhkää pakoon. Keskiaikaiset katot kaareutuvat temppeliraunioiden ja kallioluolien ympäri. Kauempana yhä suuremmat kehät ympäröivät keskustaa yhä laajenevina rinkeinä. Lennän hitaasti eteenpäin yli renessanssipalatsien ja barokkikartanoiden. Pian sujahdan punatiilisten makasiinien piippujen lomitse ja nousen yhä korkeammalle.
Katselen koko autereista komeutta kauempaa ja näen kuinka sen vuosikasvut etääntyvät kehinä kaukaisuuteen. Lennän oikein pitkään ja lopulta laskeudun kukkaniitylle ihan kaupungin rajojen ulkopuolelle. Touhukkaan työmaan yli näen kuinka maiseman halki leviää ilta-auringossa kimaltelevien lasipalatsien muuri. Liikennevalojen sumasta poistuvat jonona maaseudulle citymaasturit, limusiinit ja mopoautot.
Sitten herään. Puistelen päätäni ja lähden töihin. Tervehdin puskutraktoreita matkallani.
