Aina kun minun pitää kertoa ruokapöydässä joku juttu, jota ei pidä kertoa ruokapöydässä, kerron kuinka onnellisia olemme siksi, etteivät hyönteiset ole meidän kokoisiamme vaan ihan pieniä.
Esimerkiksi Herra Kärpänen ei olisi ihmisen mittakaavassa kovin mukavaa ruokaseuraa. Ensinnäkin hänen makurauhasensa sijaitsevat jaloissa, joita Kärpänen sitten karvoineen kaikkien tunkee astioihin, kastikekulhoon, salaattiin ja perunoihin. Toiseksi häneltä puuttuvat kunnollinen suu ja hampaat. Kärpäsen ruoansulatus on ulkoinen ja perustuu siihen, että hän oksentaa lautaselleen annoksensa päälle ja hämmentää sitä sitten toimeliaasti samalla kun keskustelee muiden päivällisvieraiden kanssa siitä, onko pastan oltava ihan aina al dente. Mahahappojen höyryt leviävät etovana ympäri keittiötä ja pöytäseura on jo ihan sinisenä pahoinvoinnista ennen kuin wieninleike ja lohkoperunat ovat sulaneet juoksevaan muotoon niin, että Herra Kärpänen voi laskea suustaan kärsänsä, jolla se äänekkäästi ryystää maittavan aterian.
Kieltämättä on siis onnellista, että me selkärankaiset päätimme kambrikaudella noin 500 miljoonaa vuotta sitten olla lisääntymättä niiden alkumatojen kanssa, jotka osoittivat niveljalkaisten piirteitä.
Tästä etäisestä sukulaisuudesta on kuitenkin jäljellä tiettyjä yhteneväisyyksiä. Ihmisvauva nimittäin muistuttaa erehdyttävästi munasta kuoriutunutta toukkaa. Se on hampaaton, etenee mönkimällä ja jättää limaista vanaa jälkeensä. Vaikka yhtäläisyys on tässä muodossaan hellyttävä, on ihan asiallista, että muut kehitysvaiheet ovat erilaisia. Mikäli ihminen jatkaisi hyönteisen tapaan kehittymistä, eräänä aamuna häkkisängystä löytyisi harmaa ryppyinen kotelo. Sitten tämä kotelo ripustettaisiin vaatekomeroon vuodeksi tai pariksi, kunnes odottamatta eräänä lauantaiaamuna vanhemmat heräisivät kolinaan ja vaatekaapista kömpisi esiin tukka silmillä vasta kuoriutunut täysimittainen teini. Useimmin lausutut ensisanat taitaisivat olla: "Nyt meitsi tarttee suihkun".
