Vapaamatkustajana byrokratiassa

Olin varsin vaikuttunut kun kuulin ensimmäisiä kertoja kansalaispalkasta, tai negatiivisesta tuloveromallista - mitä nimeä sitten oppisuunnasta riippuen haluaa käyttää. Siinä ideana on lakkauttaa kaikki tukijärjestelmät ja jakaa sen sijasta ihmisille perustuloa, joka olisi jotain 500 euron paikkeilla ja takaisi turvatun elämän kaikissa olosuhteissa.

Tämä on nerokas, hyveellinen ja kannatettava ajatus. Toinen sellainen ajatus on tasavero. Malli voitaisiin ottaa käyttöön heti, koska vasta julkaistun virkamiesselvityksen mukaan Suomessa yllätyksellistä kyllä jo eletään lähestulkoon tasaveromallissa. Kaikki palautukset, vähennykset, portaat ja sensellaiset vain hämmentävät ihmisiä luulemaan muuta.

Mutta miksi nerokkaita asioita ei oteta käyttöön. Ovatko päättäjät saamattomia idiootteja kun eivät tartu näin selvään säästöohjelmaan? On paljon porua ja paljon idealistista vääntelyä. Asioiden pyörittelyä ja vehtaamista. Joku tietää aivan varmasti, että näissä järkevältä vaikuttavissa asioissa on varjopuolensa, mutta ei halua sanoa sitä.

Minäpä paljastan suuret epäilyni. Eivät päättäjät idiootteja ole. He ovat vain lukeneet vapaamatkustajan ongelmasta. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että ihminen luistaa aina velvollisuuksistaan, jos toiset ihmiset hoitavat hommat hänen puolestaan. Suomen valtiossa riittää paljonkin tilaisuuksia vapaamatkustamiseen. Itse olen harrastanut esimerkiksi osa-aikaisen työn tekemistä sovitellulla päivärahalla, mikä on valtion näkökulmasta ihan kohtuutonta loisimista. Ihmiselle maksetaan siitä, ettei hän voi elättää itseään työllään! On oikeasti tosi houkutteleva tarjous tehdä töitä 24 tuntia viikossa ja elää sillä. Kaikkien kannattaa tehdä niin ja perustaa firmoja, joissa tämä on mahdollista. Työvoiman tunkua olisi vaikea estää.

Valtion näkökulmasta homma hoidetaan siten, että pidetään yllä huippuunsa kehitettyä suunnatonta virkamiesvaltaa, jossa KELA saumattomassa yteistyössä vakuutusyhtiöiden ja työttömyyskassojen kanssa, maksaa ihmisille perustuloa, mutta maksaa epävarmaa tukea ja irrationaalisin perustein.

Minun tapauksessani YTK:n lautakunta lopetti ansiosidonnaisen työttömyysturvan, koska tein 150 euron edestä sivutoimista työtä eikä lain mukainen työajan seurantapykälä täyttynyt. Työministeriö vatvoi valituspaperiani puoli vuotta kunnes hylkäsi sen. Menetin noin 800 euroa siksi että tein mukavan tuntimäärän töitä. Opin läksyni. Teen töitä vastedes täydet 40 tuntia.

Ja olen ymmärtänyt tuon järjestelmän nerokkuuden. Tukijoiden mukaan vapaamatkustajan ongelma laimenee, kun edun jatkuvuus tehdään epävarmaksi. Valtion byrokratia on tehokas, sen luonne on pelotella ihmisiä tukien loppumisella ja siksi jokainen työtön, eläkeläinen ja opiskelija pyörii öisin levottomana vuoteessaan ja näkee painajaisia takaisinperinnästä. Aamulla hän juoksee KELAn kautta vuokratyöfirmaan ja tuet peruttuaan pestautuu viemärisukeltajaksi 2 euron tuntipalkalla. Talouskasvu kukoistaa ja ihmiset ovat tuottavia.

Sanotte, että tämä kaikki on vilkkaan mielikuvituksen tulosta, mutta seuratkaapa politiikkaa ja ympäröivää yhteiskuntaa. Tukiviidakko on elävä, mukautuva ja alati muuttuva. Sen rönsyt tarttuvat vain päästääkseen irti. Sen kamara tukee vain siemaistakseen sisäänsä. Se pitää meidät valppaina, elävinä, toimeiliaina ja ikuisessa liikkeessä. Sen sykkeessä ja sen virrassa me synnymme, teemme töitä ja kuolemme.

Vallanpitäjillä on salaisuuksia

Jokaisella ihmisellä on jonkinlainen myötäsyntyinen taipumus viehtyä suuriin mysteereihin ja salaisuuksiin. Tieto, johon ei pääse käsiksi, ja jota ei voi täysin käsittää, kiehtovat mieltä monin verroin enemmän kuin se, minkä voi lukea aamun lehdestä. Ajattelemme, että vallanpitäjät eivät päästä kaikkea tietoa mediaan ja siinä olemme ehdottomasti oikeassa.

Kaupungin, valtion tai valtioliiton johdossa on jokin epämääräinen porukka, joka haluaa salata oman etunsa vuoksi erittäin tärkeitä asioita julkistamiselta.

Jokaisella on oma suurempi tai pienempi lempiteoriansa siitä, mitä salataan. On jo kuultu, että Yhdysvaltain hallitus oli WTC-iskujen takana, Britannian kuningasperhe salamurhasi Dianan, Juutalaiset hallitsewat Wall Streetiä, Scientologit miehittävät Hollywoodia ja kaikkea ohjaavat kuun pimeälle puolelle telakoituneet ulkoavaruudesta saapuneet valaistuneet vapaamuurarit. Mutta minun salaliittoteoriani on kaikkein hurjin. Uskaltaudun kertomaan asiasta vain koska luin vasta, mitä amerikkalaistoimittaja Tim Weiner oli kirjoittanut Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:sta.

Minun salaliittoteoriani on typistettävissä hyvin lyhyeen. Minä uskon, että CIA:n lisäksi maailman hallitukset ja johtavat tahot peittelevät lähes vain ja ainoastaan omia hypernoloja kohelluksiaan.

he ovat suurista tehtävistään huolimatta ihan tavallisia ja vajavaisia ihmisiä, jotka yhdessä epäonnistuvat, tunaroivat, mokaavat, tyrivät ja häseltävät pilalle lähes kaikki vähänkin monimutkaisemmat yhteiskunnalliset projektit. Jos on pitänyt silmänsä auki yli 20 vuotta, on väistämättä huomannut omassa elämässään, että CIA ei mikään poikkeus. Ihmisiltä vain yksinkertaisesti tuppaa epäonnistumaan kaikki - eikä vähiten kun se tehdään ensimmäistä kertaa.

Lähtökohtaisesti ihmiset ovat töissään tolkuttoman epäpäteviä. Kun ala-asteen opettajani väitti kivenkovaa Brontosaurusta petoeläimeksi, arvelin olevani todistamassa ainutlaatuista tilannetta. Myöhemmin kun kuulin, että 70-luvun talot rakennettiin sääntöjään lahoaviksi hometaskuiksi, odottaville äideille syötettiin myrkyllistä talidomia ja Tshernobylin ydinvoimala paljastui itsetuholaitteeksi, pieni lapsi alkoi saada ihan uutta kuvaa maailmasta. Myöhemmin ammattia opiskellessa ja työelämään tutustuessa kävi selville, että vuosikausia yliopistossa opiskellut henkilö päätyy väistämättä alansa johtavaan eliittiin pelkästään sillä, että onnistuu välttämään kaikki aiheen perusteoksissa esitellyt oppikirjavirheet ja oikeasti ymmärtää, mistä hänen työssään on kyse.

Suurin osa nimittäin ei käsitä.

Tämän vuoksi on vaikea uskoa siihen, että mitään suuria ja hienoja salaisuuksia oikeasti olisi suurvaltojen tai jättiyritysten kulissien takana. Asiat pidetään piilossa pääsiassa sen vuoksi, että asioiden todellisen laidan paljastuminen olisi suuresti häpeällistä. Suurvaltojen historian selaaminen herättää epäuskoista hilpeyttä samalla kun miettii, pitäisikö oikeasti itkeä. Aral-järven kuivattaminen, lintujen tappaminen Kiinasta, Venäjän valloitus ennen talvea, Irakin vapauttaminen...

Aika paljosta on jo selvitty. Toivoa on.

Kauhua kiitoradalla

Jokainen tietää, että lentäminen on tilastollisesti turvallisempaa kuin autoilu. Kyse ei nyt ole mistään todellisten vaarojen mittailusta vaan siitä, että ihminen tottuu mitä uskomattomimpiin juttuihin. Viime kerralla työmatkalta palatessani keskityin tarkkailemaan yhtä mitä tavallisinta lentoa Helsingistä Ouluun ihan vain siitä näkökulmasta, että nyt ollaan oikeasti ampumassa alumiinipurkkiin sullottua porukkaa taivaalle 500 kilometrin hallitussa kaaressa. Suosittelen lopettamaan tämän artikkelin lukemisen heti, mikäli et ole lentänyt koskaan ja suunnittelet piakkoin ensimmäistä matkaasi. Seuraava teksti ei ole rakennukseksi kyvyllesi taittaa taivalta lintujen tapaan.

Matka alkoi Helsinki-Vantaan lentokentästä, sieltä kotimaan terminaalin kulmasta. Kovalta ja epämukavalta penkiltäni tarkkailen ulos, mutta konetta ei näy siinä, missä sen pitäisi olla. Joku muukin alkaa ihmetellä tilannetta. Ihmiset tuijottavat ruutua portin vieressä ja älähtävät hämmästyneesti kun lennon tiedot yhtäkkiä katoavat siitä. Väki alkaa epäluuloisina hakeutua infotaululle. Lennon tiedot ovat tyystin kadonneet. Muutamien taskuissa soi. Saamme viestin lennon viivästymisestä, mutta henkilökuntaa ei näy. Sitten kuulutuksen ohjaamina jonotamme arvokkaita tarjoiluseteleitä, joilla saa lentokentällä kuitenkin vain kupin kahvia. Katselen lisää ulos pimeyteen, jossa vilkkuu paljon huoltoautojen valoja. Mitähän tästäkin tulee. Lopulta pääsemme jonottamaan lipuntarkastukseen. Silmiemme edessä lentoa siirretään vielä puoli tuntia lisää tulevaisuuteen. Lumimyrsky velloo pohjoisessa ja kone on jäänyt jonnekin matkalla Jyväskylästä tänne. Vanhempi mies tuijottaa ulos ja mutisee pessimistisesti kaverilleen. "Sama tilata hotelli, katso nyt mikä keli tuolla on". Kohta peltilintu kuitenki lipuu jo terminaalin viereen ja matkustajia lasketaan putkea pitkin sisälle koneeseen, kaksi tuntia myöhässä. Kohteliaat lipuntarkastajat näyttävät tavallista kireämmiltä.

Koneen joka paikka on sullottu täyteen. Tuuletusjärjestelmä yrittää puskea vimmaisesti tunkkaista ilmaa ulos ja raikasta sisään. Viimeinen matkustaja joudutaan ajamaan koneesta pois lentoemännän laskettua väärin matkustajamäärän. En keskity liiemmälti taustalla pyörivään turvanauhaan. Minulle on jo tuttua, miten estää lapsensa tukehtuminen, mikäli ilmanpaine koneen sisällä putoaa äkisti. Sitten alamme liukua pimeän ja märän kiitoradan päätyä kohti. Lentokone kuitenkin pysähtyy vielä äkisti. Kapteeni valittelee, että joudumme odottamaan vielä rahtikirjoja ja koneen tasapainolaskelmia. Siis mitä, eikö kone pysy tasapainossa ilman ulkopuolisten tekemiä laskelmia? Minuuttien tuskallisen odotuksen jälkeen pääsemme viimein nousemaan konetta tärisyttävien pilvien sisään. Keskipaikalla on helppoa ottaa vastaan kumimaisia sämpylöitä ja täytettä pahvimukiinsa stuertin sinisestä pannusta. Keskipaikalta ei kuitenkaan näe ulos lainkaan. Ja vaikka istuisi ikkunapaikallakin, pimeydestä on vaikea erottaa mitään. Aloitamme laskeutumisen. Litteä ruutu katossa näyttää karttaa, vatsassa muljahtaa, kone kääntyy jyrkästi 90 astetta merelle!

Kukaan ei sano mitään yllättävästä mutkasta, mutta ilmeisesti maalta päin ei ole turvallista laskeutua. Sähkölaitteet pyydetään sammuttamaan ja valot koneen sisällä himmenevät. Sukellamme taas jykevään lumipilveen. Kuuluu matalaa humahtelua kun siivet heiluvat mielipuolisesti tuulessa ja kone huojahtelee. Viimeistä paikkaa myöten täysi kone on kuolemanhiljainen. Päät vain tärähtelevät edestakaisin. Vierustoverini katsoo huolestuneena ikkunasta ulos. Laskeutumisvalojen välkkeessä olen näkevinäni, miten siipeen kertyy pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lunta.

Kaiuttimista aletaan soittaa ilkikurista velttoa musiikkia. Lapsikin tietää, että sen on tarkoitus viedä huomio pois oleellisesta. Se on ihan kummallisen ilkikurista hissimusiikkia, alaspäin ollaan menossa, tiedetään. Vilkaisen taakseni. Jos lentoemännät eivät olisi noin rauhallisia, huutaisin. Kohta näkyy kiitoratavalojen vilkettä. Tämä on pahin vaihe. Koneen renkaat jysähtävät maahan, mutta nyt vasta tuntuu, mitä kyytiä kone pyyhältää jäistä kiitorataa pitkin. Juuri sillä hetkellä renkaiden valtaisan ulvonnan seasta soi kuulutus "Hyvästi ja kiitos matkasta!" Aukovatko ne päätään? Tässä 300 kilometrin tuntivauhdissa sivulta toiselle heittelehtiessä tuo kuulostaa viimeiseltä voitelulta.

Vauhti pysähtyy siitä huolimatta kuten aina. Ihmiset tungeksivat laukkujensa kanssa ulos alumiiniputkesta ja kävelevät kiitorataa pitkin terminaalirakennukseen lumisateelta suojaan. Näen, miten vaakasuoraan pöllyävän lumen seassa kiitoradalle ajaa kolme suurta puhdistuslaitetta keltaiset valot välkkyen.

Joskus on jännittävää unohtaa turvallisuusfaktat ja seurata vain sitä, näyttävätkö asiat oikeasti turvalliselta vaikka olisivat sitä.

Pienet miehet ja liikkeen tavoittelu

Lapsena minua kiinnosti valtavasti animaation tekeminen. Piirtelin kahdelle lehtiön sivulle hieman toisistaan eroavia kuvia ja rullasin päällimmäisen paperin kynän ympärille. Kun kynän avulla sitten rullasi toista kuvaa piiloon ja esille, silmä hämääntyi ja näki vaihtelevat kuvat yhtenäisenä liikkeenä. Haaveilin vaha- ja nukkeanimaatioiden teosta. Olisi ollut niin mukava tuoda kamera leikkivän lapsen silmien tilalle ja laittaa omat mielilelut elämään. Viime viikonloppuna sijoitimme sitten digikameramme jalustalle ja kuvasimme animaatiota. On suorastaan hämmästyttävää, miten yksinkertaista animaation tekeminen tänä päivänä on. Digikameroita löytyy jokaisesta talosta ja vaha ei maksa paljon mitään.

Lapsuuteni VHS-nauhurien kuva luisti niin pahasti, ettei sillä voinut kuvitellakaan kuva kerrallaan tapahtuvaa työskentelyä. Vielä yliopistossa ammattimaisilla betamax-videonauhureillakin se oli työn ja tuskan takana. Ainoa kätevä tapa olisi ollut kaitafilmikamera, jonka filmin kehittäminen maksoi käsittämättömiä summia - ja 90-luvun lopulla opiskelukaverit kertoivat, että filmit piti lähettää Helsinkiin kehitettäviksi kun palvelua ei ollut Pohjois-Suomessa saatavilla. Sitten tuli digitaalinen vallankumous, vakaa pysäytyskuva ja muokkaamisen vapaus.

Mutta on liian jälkiviisasta ajatella, että paremmat mediavälineet olisivat auttaneet 80-luvun lapsien luovuutta. Nykyään pelkkä liikkuva kuva ei enää riitä vaan erilaiset vuorovaikutteiset liikkuvat kuvat, kuten tietokonepelit kiinnostavat vielä enemmän. Itsekin muistan, miten animaatioinnostus jäi selkeästi toiseksi kun naapurin lapsilla oli hienoja Commodore 64 -tietokoneita, joissa palikkaukkelit liikkuivat ihan ohjaustikun tahdissa. Sanoivatpa vielä, että noita pelejä voi itsekin tehdä, jos osaa.

Usein kaikkein tavoitelluimpia ovat juuri ne taidemuodot, jotka ovat käytännössä vaikeimpia toteuttaa.

Helsingin Kauppiaat vastaavat

Tällainen vastaus tuli eilen HK:n kuluttajapalvelusta lähettämääni kirjeeseen.

Hei!

Kiitos yhteydenotostanne. HK Ruokatalo valmistaa paistisuikaleita Kariniemen tuotemerkillä marinadissa 300 g:n ja 450 g:n sekä mexicanamarinoitua 300 g: ja hunajamarinoituna 800 g:n pakkaukseen.

Lisäksi marinoidut minuuttileikkeet n. 400 g:n pakkauksessa on valmistettu koipireisilihasta.

Ikävä kuulla, ettei kotimarkettinne valikoimaan ko. tuotteet kuulu, viemme palautetta edelleen myynti- ja markkinointiosastollemme.

Kauppa kuitenkin tekee valikoimapäätöksenä ja tuotteita voimme toimittaa vain tilauksesta.

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2008

Ystävällisin terveisin

HK Ruokatalo Oy

Kuluttajapalvelu

Kirje Helsingin Kauppiaille

Lähetin HK:lle tällaisen asiakaspalautteen. Saa nähdä mitä vastaavat.

Arvoisa Elintarviketuottaja

Lähestymme teitä mielessämme tärkeä kysymys, joka on vaivannut pientä talouttamme jo tovin aikaa. Asumme Oulun eteläosassa ja ostamme usein ensiluokkaisia tuotteitanne läheisestä suuresta marketista. Valikoima on hyvä ja siten olemmekin saaneet nauttia usein ruokaa, joka on valmistettu maukkaista broilereistanne. Lähiaikoina meitä on enenevässä määrin haitannut kuitenkin eräs asia liittyen kyseisiin lihajalosteisiin.

Olemme huomanneet, että yleisemminkin kaupan hyllyltä, ei pelkästään kotimarketistamme, on vaikea löytää broilerin paistisuikaleita. Hyllyillä on mitä moninaisempia laatuja erilaisia filesuikaleita, mutta edullisemmat paistisuikaleet loistavat poissaolollaan. Vielä vähän aikaa sitten kaupassa oli muutama valmismarinoitu pakkaus, mutta nyt niitä ei löydy lainkaan. Otimme tietysti yhteyttä henkilökuntaan, joka ohjasikin meidät kauppiaan puheille. Hän myönsi puutteen ja totesi, etteivät asiakkaat pidä paistisuikaleista, ne ovat kuulemma ihmisten mielestä hieman vastenmielisiä. Olimme tyrmistyneitä asiasta! Mielestämme broilerin paistisuikaleet ovat erittäin hyvää kotiruuan raaka-ainetta. Mitä tulee parjattuun pehmytkudokseen, se antaa mielestämme lihalle mitä maukkaimman aromin ja juuri sen oikean tuntuman suussa.

Emme toki tunne kovin hyvin siipikarjataloutta, mutta olemme silti keskustelleet aiheesta hiukan. Meistä tuntuu, että pakettiin laitettaessa eläimestä saataisiin korjattua sekä filettä että paistia kutakin oma määränsä. Koska paisti on edullisempaa, oletamme että lintu koostuisi pääasiassa paistista. Minne siis suurin osa linnusta joutuu? Kuka sen saa syödä, kun me joudumme tekemään ruokamme pehmeistä ja mauttomista fileistä. Onnittelemme teitä, mikäli jalostus on ehtinyt niin pitkälle, että broilerit muodostuvat tätä nykyä pelkästä fileestä. Siinä tapauksessa olisimme kuitenkin tyytyväisiä, mikäli fileen hinta laskisi hieman - sen ominaispiirteistä kun emme niin välitä.

Olemme onnellisia, mikäli voitte vastata tähän mieltämme askarruttavaan kysymykseen. Lisäksi toivomme nöyrimmin, että, jos teillä on ne suikaleet jossain varastossa niin lähettäisitte niitä kauppiaille, rohkaisisitte laittamaan hyllyyn ja vakuuttaisitte, että ainakin yksi pariskunta Oulusta tahtoo niitä itselleen laittaa ja ruuaksensa maustaa.

Toivotamme hyvää alkavaa vuotta ja menestystä liiketoiminnallenne.

Kiittäen,

J. H.

Mielen maisemista ja miellevesistä

Kun internetissä näyttää juuri tässä kohti olevan pari käyttämätöntä bittiä ilmaisella palvelimella, voin näin työmatkan ratoksi viritellä hieman merkkijonoja mielenmaisemista ja lanseerata muutaman käsitteen kansakunnan mieliä mutkistamaan.

On kiistatonta, että ympärillä nähty maisema muuttaa ihmisen mieltä ja sisintä. Jos kasvaa lapsuutensa sellaisella levyllä, mikä avautuu junan ikkunasta näin Pohjanmaata halkoessa, ei voi nähdä maailmaa samalla tavalla kuin jossain vaarojen tai tunturien puristuksessa varttunut lajitoveri. Lakeudella kasvaneen vaimoni kanssa olemme jopa pohtineet asiaa niin pitkälle, että alavalla elänyt ihminen ajattelee vaakasuuntaan siinä, missä jylhemmässä maisemassa ikänsä pällistellyt ajattelee pystysuuntaan.

Muistan miten vain viikon Pohjois-Italiassa vietettyäni olin niin sekaisin, että luulin pilviä tuon tuostakin horisontissa siintäviksi vuoriksi. Aistimaailma joutui myllerryksiin, kun näkökentässä piti yhtäkkiä keskittyä alueisiin, joilla ei normaalisti ollut käyttöä kuin leijan lennätyksessä.

Taivaanrannan muotojen lisäksi toinen oleellinen seikka asumisympäristössä on läheisen vesistön luonne. Kaikki suuret asutuskeskukset sijaitsevat jonkinlaisen vesistön lähellä - eikä ihme, onhan meidät kaikki tehty pääasiassa vedestä. Aivoni ovat asiamukaisen holhouksen puutteessa viettäneet liikaa aikaa tämän ajatuksen kanssa ja luokitelleet nämä vesistöt kolmeen miellevesityyppiin. Ensimmäisenä pitää ehkä mainita meri, joka on laaja, aukea ja usein rannoiltaan matala. Sen luonne on kaksijakoinen. Näennäinen rauha ja levollisuus vaihtelee lempeistä mainingeista vahvimmaksi ja vaarallisimmaksi myrskyn myllerrykseksi. Tuulineen ja tyrskyineen meri on myös äänekkäin vesi sille päälle sattuessaan. Meren vimmaa vastaan taistellessaan ihminen kokee meren voiman, mutta purjehtiessaan ja kalastellessaan myös meren anteliaisuuden. Tämän rajattomuuden ja voiman äärellä ihminen oppii sovittelevaksi, ymmärtää oman pienuutensa mutta käsittää myös tarvittaessa suurten ponnistusten tuoman menestyksen. Ihminen on meren kanssa yritteliäs, luottaa arvostelukykyynsä ja näkee kauas.

Järvi on taas maisematyyppinä hillityin. Se rajoittuu usein rauhallisiin lehtoihin, jotka kehystävät sen vastarannan, kaislikot liittävät sen saumattomasti osaksi rannasta kohoavia niittyjä. Järvi ei pidä meteliä itsestään ja sulautuu maisemaan enemmän kuin muut vesityypit. Järven povessa ihminen rauhoittuu, luovii hitaasti lipuen huonojen kohtien yli – ei lähde uhoamaan tai herättämään ylenmääräistä huomiota. Järvi-ihminen on luottavainen, kärsivällinen ja tyytyy aina niihin näkymiin, joita niemen takaa paljastuu.

Joki on liikkuvin kaikista vesistä. Se ei pysähdy koskaan, ainoastaan muuttaa liikkeensä luonnetta tulvimalla tai kutistumalla pieneksi puroseksi paljastaen kivikkonsa. Joki on luonteikas ja nopea, ei hiljene koskaan täysin. Joki on myös kaikista herkin. Kevään sulamisvedet likaavat sen pinnan kaikkein nopeimmin ja joen uoma etsii aina uusia uria. Jokivarressa ihminen on ainaisen liikkeen vaikutuspiirissä. Vaikka hän näkee vastarannan, joen ylittäminen on vaikeaa. Levoton luonne ja jokea täplittävät salakarit vaikeuttavat ylitystä kesäisin. Kovimmillakin talvipakkasilla virtakohtien petollisuuteen on varauduttava. Joki-ihminen onkin päättäväinen ja neuvokas, rakentaa sillan joen yli ja valjastaa myllyn kosken partaalle. Joki-ihminen on tottunut hankalaan luonteeseen ja temperamenttiin, mutta tietää, että näiden asioiden kanssa voi elää.

Meren rannalla asuneena ja mökkijärvellä lapsuuden kesäni viettäneenä, olen Itse ehkä kaksi kolmasosaa järvi-ihmistä ja yhden kolmasosan meri-ihminen. Ehkä omakin miellevetesi löytyy lapsuutta muistelemalla. Mutta kenties miellevetesi ei ole se, minkä äärellä olet kasvanut. Ehkä olet sielultasi laguuni-, alppipuro- tai keidas- tai jäätikköihminen. Kun seuraavan kerran matkustelet, voit tarkkailla vesiä. Löydät sieltä ehkä oman itsesi.