Pienet miehet ja liikkeen tavoittelu

Lapsena minua kiinnosti valtavasti animaation tekeminen. Piirtelin kahdelle lehtiön sivulle hieman toisistaan eroavia kuvia ja rullasin päällimmäisen paperin kynän ympärille. Kun kynän avulla sitten rullasi toista kuvaa piiloon ja esille, silmä hämääntyi ja näki vaihtelevat kuvat yhtenäisenä liikkeenä. Haaveilin vaha- ja nukkeanimaatioiden teosta. Olisi ollut niin mukava tuoda kamera leikkivän lapsen silmien tilalle ja laittaa omat mielilelut elämään. Viime viikonloppuna sijoitimme sitten digikameramme jalustalle ja kuvasimme animaatiota. On suorastaan hämmästyttävää, miten yksinkertaista animaation tekeminen tänä päivänä on. Digikameroita löytyy jokaisesta talosta ja vaha ei maksa paljon mitään.

Lapsuuteni VHS-nauhurien kuva luisti niin pahasti, ettei sillä voinut kuvitellakaan kuva kerrallaan tapahtuvaa työskentelyä. Vielä yliopistossa ammattimaisilla betamax-videonauhureillakin se oli työn ja tuskan takana. Ainoa kätevä tapa olisi ollut kaitafilmikamera, jonka filmin kehittäminen maksoi käsittämättömiä summia - ja 90-luvun lopulla opiskelukaverit kertoivat, että filmit piti lähettää Helsinkiin kehitettäviksi kun palvelua ei ollut Pohjois-Suomessa saatavilla. Sitten tuli digitaalinen vallankumous, vakaa pysäytyskuva ja muokkaamisen vapaus.

Mutta on liian jälkiviisasta ajatella, että paremmat mediavälineet olisivat auttaneet 80-luvun lapsien luovuutta. Nykyään pelkkä liikkuva kuva ei enää riitä vaan erilaiset vuorovaikutteiset liikkuvat kuvat, kuten tietokonepelit kiinnostavat vielä enemmän. Itsekin muistan, miten animaatioinnostus jäi selkeästi toiseksi kun naapurin lapsilla oli hienoja Commodore 64 -tietokoneita, joissa palikkaukkelit liikkuivat ihan ohjaustikun tahdissa. Sanoivatpa vielä, että noita pelejä voi itsekin tehdä, jos osaa.

Usein kaikkein tavoitelluimpia ovat juuri ne taidemuodot, jotka ovat käytännössä vaikeimpia toteuttaa.