Vaihtoehtoja mediamaksulle

Palailen tässä taas kesä- ja isyyslomilta provokatiivisten blogikirjoitusten ihmeelliseen maailmaan. Tervetuloa vain, kaikki internetin lukijat.

Yleisradion tulevaisuuden tulonlähteeksi on viime aikoina kaavailtu mediamaksua. TV-lupamaksusta tämä poikkeaisi siten, että siihen osallistuisivat nekin taloudet, jotka eivät omista vastaanottimia. Olen varma, että mediamaksua suunnitellut työryhmä ei ole pohtinut tarpeeksi huolella muita vaihtoehtoja YLE:n toiminnan turvaamiseksi. Kerron teille nyt eräästä varteenotettavasta ratkaisusta, joka on täysin jäänyt ulos keskusteluista.

Ehdottamani malli on pakolliseen mediapalvelukseen perustuva reserviläis-YLE. Tämänhetkinen palkkatoimittajiin perustuva YLE on ensinnäkin hyvin kallis ja toiseksi sen puolueettomuus ja luotettavuus koko kansan tiedotuskanavana on kyseenalainen.

Sivistyneeseen ikään ehtineille kansalaisille (sukupuoleen katsomatta) lähetettäisiin kutsu vuoden kestävään toimittajapalvelukseen. Ensin heille annettaisiin toimittajan alokaskoulutus, sitten he vannoisivat toimittajavalan, saisivat erikoistumiskoulutuksen ja siirtyisivät loppuvuodeksi kenttätöihin julkisen palvelun mediataloon. Samalla tavalla kuin Suomen puolustusvoimien reservisotilaat herättävät kunnioitusta maailman kriisipesäkkeissä, YLE:n reserviläistoimittajat olisivat paljon suoraselkäisempiä ja paremmin koulutettuja kuin palkka-kollegansa muissa maissa.

Varmasti yksi jos toinenkin alkaa nyt kitistä, että eihän tavan ihmisestä saada muutamassa kuukaudessa hyvää tekstiä suoltavaa toimittajaa tahi ammattimaiset kriteerit täyttävää kuvaajaa. Minä puolestani muistutan, että puolustusvoimissakin on lukuisia vaativia tehtäviä, joihin lahjakkaat ihmiset voidaan kouluttaa muutamassa kuukaudessa. Eikä kaikista tule laskuvarjojääkäreitä. Yle tarvitsee ääniassistentteja, valaisijoita ja web-suunnittelijoita siinä missä sähkömiehiä, kampaajia ja lavastajiakin. Jokaiselle löytyisi oma palvelushaara, johon omat kyvyt sopivat parhaiten. Ja loput voisivat mennä töihin YLE-X:ään.

Lisäksi puolustusministeriökin toteaa, että asevelvollisuusarmeija on halvempi kuin palkka-armeija. Miksei siis mediavelvollisuus-YLE olisi halvempi kuin palkka-YLE. Kulut muodostuisivat tulevaisuudessa kasarmimaisista toimitiloista sekä tärkeimmistä tuotantovälineistä. Pätevimmät tämänhetkisistä YLE:n työntekijöistä voisivat jatkaa palkkasuhteessa kantahenkilökuntana, joka toimisi esimiesasemassa ja antaisi koulutusta reserviläisille eri palvelushaaroissa.

Nykyisellä 175 euron mediamaksulla keskimääräinen kansalainen syöttäisi ylelle noin 10 000 euroa rahaa elämänsä aikana. Eikö olisi kohtuullista, että tämän suoritteen voisi tehdä kerralla mediapalveluksena.

Kun asepalveluksen suosio on maassa suuri niin mediapalveluksen suosio olisi sitäkin suurempi. Medialinjojen sisäänottomäärät ovat jokaisessa kansanopistossakin huimat ja pyrkijöitä riittää. Ja siinä, missä korpisoturi suorittaa palveluksensa keskellä metsää, toimittajan työ sijoittuu kaupunkeihin, joka on useimmille tuttu ja mieluinen ympäristö. Mediapalvelus olisi unohtumaton vuosi, kokemus joka hitsaisi ikäluokkia yhteen ja vahvistaisi kansalaistunnetta. Lisäksi mediakenttä ei ole niin sukupuolittunut kuin armeija, joten se olisi myös tasa-arvoinen ratkaisu.

Eikä tarvitse tarkemmin kertoa siitä, miten positiivisesti kaupalliset mediayhtiöt ottaisivat tällaisen ratkaisun. YLE:n ohjelma olisi muutoksen jälkeen taatusti omaperäistä eikä kopioisi kaupallisia tuottajia.

Jos niinkin tärkeä valtiollinen asia kuin maanpuolustus voidaan uskoa reserviläisille niin miksi ei sitten oikeasti itsenäistä ja puolueetonta tiedonvälitystä, sehän on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi.

Mainostauluja vastaan

Oulun Palloseura hankki viime kesänä kaupunkimme sisääntuloväylille neljä LED-mainostaulua tuomaan suuren maailman teknologiailmettä pohjoiseen pitäjäämme. Kun näitä uuden aikakauden airuita on nyt katsellut yhden talven ajan liikennevaloissa istuen, ei ole vaikea lausua, mitä mieltä niistä on.

Kokoa kullakin mainostaululla on lähes 12 neliömetriä, mikä on normaalin makuuhuoneen pohjan pinta-ala. Kun tällainen seinä ladataan kymmenia tuhansia pienen taskulampun tehoisia LED-valoja, on aikaansaadun fotonikanuunan teho aivan eri luokkaa kuin vanhanaikaisten loisteputkilla valaistujen tienvarsimainosten. Mikä pahinta näissä tauluissa on rajattomat mahdollisuudet flash-animaatioiden ja muiden vilkuttimien käyttöön. Pienen ja kodikkaan hämärän pohjoisen kaupungin yö on muuttunut jatkuvaksi ilotulitukseksi.

Koska olen varma, että valomainonta korpeaa muitakin, julistan tässä kampanjan, joka ratkaisee ongelman niin, että elämän kannalta välttämätön markkinatalous ei vaarannu.

Ensinnäkin perustettakoon nettiosoite, vaikka www.taulutmustiksi.fi. Tällä sivulla toimikoon yhdistys, joka pyrkii lunastamaan julkisen tilan uudelleen kansalaisten käyttöön. Kerätään paljon pieniä lahjoituksia. Jos jokainen oululainen lahjoittaisi 75 senttiä kampanjaan, yhdistys voisi ostaa neljän taulun kaiken mainosajan vuodeksi eteenpäin. Sen jälkeen tauluissa näytettäisiin yhdistyksen mainosta, joka on seuraavan näköinen:



Ja rahan tuloa ei voi estää kun kaikki ohi ajavat ulkopaikkakuntalaisetkin huomaavat taulujen eettisen ja yhteiskuntakriittisen sanoman. Mainostajien tulot lisääntyvät ja kaikilla on kivaa. Joku nuori ja anarkistinen mainostoimisto voi lainata ideaa vapaasti ja siepata tästä vaikka AdProfit-palkinnon. Minulle riittää kunniamaininta.

Ärsyyntymisen sietämätön kaipuu

Jokainen viesti kilpailee huomiosta. Osa viesteistä saa huomiota ja osa taas ei. Älykkäät ja tärkeät ajatukset eivät saa huomiota, eivät myöskään välttämättä kaikki hauskat ajatukset. Tärkeintä on että viesti herättää tunteita.

Kyllä, tärkein tunnetekniikka varsinkin uudessa mediassa tuntuu olevan ärsyttäminen.
Omalla kohdallani hyvin räätälöity provosointi on aina purrut todella tehokkaasti.

Vanhempana ihmisen luontainen ja tahaton kärjistyskyky heikkenee, nuoret ovat siinä hyviä. Kokeilkaapa vaikka teinien kirjoittamia mielipidekirjoituksia lehdissä, jotka päästävät niitä läpi. Nuortenlehtiä varokaa, niiden yli-idealistisilta mielipidepalstoilta voi saada yliannostuksen.

Mutta taitavat ja nerokkaat mediaihmiset osaavat rakentaa näitä esityksiä myöhemmälläkin iällä. Kuunnelkaa vaikka Kirsi Virtasen radio-ohjelmia. Mikä aiheenvalinta, mikä argumenttien muotoilu, mikä artikulaatio.

Nuoruuden ylikorostuksen aikana ei ole ihme, että provosointi ja erilanen pölhöily ja tölväily nousevat yhä enemmän esille mediassa ja myyvät entistä paremmin. Meillä arvostetaan keskenkasvuisuutta kaikissa sen muodoissa.

Odottelen vain vaihteeksi seesteisyyden kautta lapsuuden, aikuisuuden tai vanhuuden arvostusta.

Pienet miehet ja liikkeen tavoittelu

Lapsena minua kiinnosti valtavasti animaation tekeminen. Piirtelin kahdelle lehtiön sivulle hieman toisistaan eroavia kuvia ja rullasin päällimmäisen paperin kynän ympärille. Kun kynän avulla sitten rullasi toista kuvaa piiloon ja esille, silmä hämääntyi ja näki vaihtelevat kuvat yhtenäisenä liikkeenä. Haaveilin vaha- ja nukkeanimaatioiden teosta. Olisi ollut niin mukava tuoda kamera leikkivän lapsen silmien tilalle ja laittaa omat mielilelut elämään. Viime viikonloppuna sijoitimme sitten digikameramme jalustalle ja kuvasimme animaatiota. On suorastaan hämmästyttävää, miten yksinkertaista animaation tekeminen tänä päivänä on. Digikameroita löytyy jokaisesta talosta ja vaha ei maksa paljon mitään.

Lapsuuteni VHS-nauhurien kuva luisti niin pahasti, ettei sillä voinut kuvitellakaan kuva kerrallaan tapahtuvaa työskentelyä. Vielä yliopistossa ammattimaisilla betamax-videonauhureillakin se oli työn ja tuskan takana. Ainoa kätevä tapa olisi ollut kaitafilmikamera, jonka filmin kehittäminen maksoi käsittämättömiä summia - ja 90-luvun lopulla opiskelukaverit kertoivat, että filmit piti lähettää Helsinkiin kehitettäviksi kun palvelua ei ollut Pohjois-Suomessa saatavilla. Sitten tuli digitaalinen vallankumous, vakaa pysäytyskuva ja muokkaamisen vapaus.

Mutta on liian jälkiviisasta ajatella, että paremmat mediavälineet olisivat auttaneet 80-luvun lapsien luovuutta. Nykyään pelkkä liikkuva kuva ei enää riitä vaan erilaiset vuorovaikutteiset liikkuvat kuvat, kuten tietokonepelit kiinnostavat vielä enemmän. Itsekin muistan, miten animaatioinnostus jäi selkeästi toiseksi kun naapurin lapsilla oli hienoja Commodore 64 -tietokoneita, joissa palikkaukkelit liikkuivat ihan ohjaustikun tahdissa. Sanoivatpa vielä, että noita pelejä voi itsekin tehdä, jos osaa.

Usein kaikkein tavoitelluimpia ovat juuri ne taidemuodot, jotka ovat käytännössä vaikeimpia toteuttaa.