Vierailuni Utopiassa

Sain viimein kunnian vierailla Utopiassa ja huomasin, että se oli hieno maa. Syy, miksi en ollut käynyt Utopiassa aiemmin oli sama kuin monilla muillakin - yksikään lentoyhtiö ei lennä sinne.

Utopia on saari, joten sinne mennään sitten luonnollisesti laivalla. Sopivan matkatoimiston löydettyäni ja matkaliput kourassa, olin voittanut vaikeimmat ongelmat. Mielenkiintoa matkaan lisäsi yllätyksellisyys, sillä matkakertomukset Utopiasta ovat auttamattoman vanhoja. Minullakaan ei ollut mitään selkeää käsitystä, millaista on arki nykypäivän Utopiassa.

Utopian pääkaupunkiin Amaurotumiin saapuvaa turistia tervehtii ensiksi pienehkö tuulivoimalapuisto, jonka kyljestä lähtee kumpuilemaan matalaa kaupunkimaisemaa. Kodikasta pientä venesatamaa hallitsevat lukuisat purjeveneet jotka ovat usein hyvinkin persoonallisen näköisiä. Myös ympäröivän kaupungin arkkitehtuuri on varsin monenkirjavaa ja sisältää tyylejä lukuisilta aikakausilta. Keskustalle ominaisia ovat vanhat punatiiliset teollisuusrakennukset, joissa nykyään toimii autonomisia kulttuurikeskuksia.

Sain pian huomata, että Utopian maahanmuuttolait ovat maailman liberaaleimmat. Rajat ovat auki ja ihmiset tuntevat itsensä tervetulleiksi. Monikulttuurisuus näkyikin kaduilla positiivisesti. Lukuisten kielten sorina, rummunsoittajat ja breakdance-esiintyjät tekivät tilasta elävän. Yllätyksekseni graffiteja sai maalata vapaasti ja muukin toritaide kukoisti. Naisia näytti jostain syystä oleva katukuvassa hieman miehiä enemmän.

Kapeat kujat olivat kuin mistä tahansa vanhasta eurooppalaisesta kaupungista, mutta kansainväliset brändit kuten Coca-Cola, Marlboro ja McDonald's loistivat poissaolollaan. Kirpputoreja ja siirtomaatavarakauppoja oli paljon, ja tietysti etnisiä ruokakauppoja. Elektroniikkaliikkeet myivät lähinnä kierrätyselektroniikkaa. Kööpenhaminan meneillään olevaa ilmastokokousta kommentoivia julisteita roikkui sitäkin enemmän.

Ilmastokatastrofin torjuminen olikin otettu Utopiassa vakavasti. Fossiilisista polttoaineista oli luovuttu miltei täysin ja lihakarjatalous oli kielletty. Päättäväiset ratkaisut tuntuivat sieraimissa, sillä autoja oli todella vähän ilmaisen joukkoliikenteen vuoksi. Siellä täällä saattoi nähdä jokusen sähkökäyttöisen taksin.

Näin useita moskeijoita ja hindulaisen kulttuurikeskuksen. Halusin nähdä paikallisen tuomiokirkon, mutta minulle todettiin, ettei sellaista ole. Kristittyjä on kuulemma nykyään niin vähän, että he vuokraavat muiden uskontokuntien tiloja.

Suurin osa Utopialaisista työllistyi palvelusektorilla. Robottiveron käyttöönotto oli kuulemma auttanut muuttamaan elinkeinorakennetta nykyaikaisempaan suuntaan. Julkinen terveydenhuolto, sosiaaliset projektit ja taiteelliset työpajat antoivat elämäntehtävän lukuisille Utopialaisille, mutta ennen kaikkea mielenkiintoisia töitä tarjosi valtava yliopistolaitos, jossa avautui koko ajan uusia professuureja. Arviolta 60 prosenttia Utopialaisista suoritti jonkin maisteritutkinnon. Suosituimpia olivat ympäristötieteen ja aikuiskasvatuksen tutkintokokonaisuudet. Osa-aikatyön tekijöitä oli paljon, sillä noin tuhannen euron kansalaispalkka antoi siihen hyvät mahdollisuudet.

Valtio järjesti kaikille kaupunkilaisille mahdollisuuden työskennellä halutessaan maaseudun pienillä luomutiloilla. Kyseessä olivat usein luomumaitotilat tai erilaiset lääkeyrttiviljelmät. Erityisesti valtio suosi hedelmätarhoja.

Tietoliikenneratkaisut olivat erikoisia. Jänniä olivat esimerkiksi GSM-teknologiaan perustuvat puhelinkopit, joissa soittaminen oli ilmaista. Nuoriso ei kantanutkaan kännyköitä vaan lähetteli viestejä toisilleen linux-minikannettavien kautta. Valtio tarjosi koko maan kattavan langattoman lähiverkon jota täydennettiin jonkinlaisella edistyneellä vertaisverkkoratkaisulla. Pikaisen testauksen perusteella netti toimikin aika hyvin, joskin erään Helsinkiläisen kielitieteilijän blogin osoite näytti aina tuottavan virheilmoituksen selaimeen.

Nähtyäni Utopian toimivan julkisen terveydenhuollon, kukoistavan tutkimustoiminnan, ympäristöystävällisen energiantuotannon ja edistykselliset riippumattomat tietoliikenneratkaisut, esitin vaikean kysymyksen. Mistä tulee raha kaiken tämän ylläpitämiseen? Kun heillä tuo verotuskaan ei vaikuttanut olevan kovin korkea.

Oppaani meni vaikeaksi ja alkoi selittää, että teollisuutta ja alkutuotantoa verotetaan toki aika voimakkaasti. En ollut tyytyväinen vastaukseen, koska mielestäni Utopia näytti tuottavan asioita tuskin omiinkaan tarpeisiinsa. Viitattiin laveasti Utopian sallivaan rahapelilakiin, varakkaisiin maahanmuuttajiin, yrttien vientiin ja sellaiseen.

Laivan luotsatessa iltasella ulos puolikuun muotoisen saaren satamasta katselin kaupungin loittonevaa valaistusta mietteliäänä. Vielä kuusitoistavuotiaana olisin jaksanut viettää saarella toisenkin päivän.

Vaihtoehtoja mediamaksulle

Palailen tässä taas kesä- ja isyyslomilta provokatiivisten blogikirjoitusten ihmeelliseen maailmaan. Tervetuloa vain, kaikki internetin lukijat.

Yleisradion tulevaisuuden tulonlähteeksi on viime aikoina kaavailtu mediamaksua. TV-lupamaksusta tämä poikkeaisi siten, että siihen osallistuisivat nekin taloudet, jotka eivät omista vastaanottimia. Olen varma, että mediamaksua suunnitellut työryhmä ei ole pohtinut tarpeeksi huolella muita vaihtoehtoja YLE:n toiminnan turvaamiseksi. Kerron teille nyt eräästä varteenotettavasta ratkaisusta, joka on täysin jäänyt ulos keskusteluista.

Ehdottamani malli on pakolliseen mediapalvelukseen perustuva reserviläis-YLE. Tämänhetkinen palkkatoimittajiin perustuva YLE on ensinnäkin hyvin kallis ja toiseksi sen puolueettomuus ja luotettavuus koko kansan tiedotuskanavana on kyseenalainen.

Sivistyneeseen ikään ehtineille kansalaisille (sukupuoleen katsomatta) lähetettäisiin kutsu vuoden kestävään toimittajapalvelukseen. Ensin heille annettaisiin toimittajan alokaskoulutus, sitten he vannoisivat toimittajavalan, saisivat erikoistumiskoulutuksen ja siirtyisivät loppuvuodeksi kenttätöihin julkisen palvelun mediataloon. Samalla tavalla kuin Suomen puolustusvoimien reservisotilaat herättävät kunnioitusta maailman kriisipesäkkeissä, YLE:n reserviläistoimittajat olisivat paljon suoraselkäisempiä ja paremmin koulutettuja kuin palkka-kollegansa muissa maissa.

Varmasti yksi jos toinenkin alkaa nyt kitistä, että eihän tavan ihmisestä saada muutamassa kuukaudessa hyvää tekstiä suoltavaa toimittajaa tahi ammattimaiset kriteerit täyttävää kuvaajaa. Minä puolestani muistutan, että puolustusvoimissakin on lukuisia vaativia tehtäviä, joihin lahjakkaat ihmiset voidaan kouluttaa muutamassa kuukaudessa. Eikä kaikista tule laskuvarjojääkäreitä. Yle tarvitsee ääniassistentteja, valaisijoita ja web-suunnittelijoita siinä missä sähkömiehiä, kampaajia ja lavastajiakin. Jokaiselle löytyisi oma palvelushaara, johon omat kyvyt sopivat parhaiten. Ja loput voisivat mennä töihin YLE-X:ään.

Lisäksi puolustusministeriökin toteaa, että asevelvollisuusarmeija on halvempi kuin palkka-armeija. Miksei siis mediavelvollisuus-YLE olisi halvempi kuin palkka-YLE. Kulut muodostuisivat tulevaisuudessa kasarmimaisista toimitiloista sekä tärkeimmistä tuotantovälineistä. Pätevimmät tämänhetkisistä YLE:n työntekijöistä voisivat jatkaa palkkasuhteessa kantahenkilökuntana, joka toimisi esimiesasemassa ja antaisi koulutusta reserviläisille eri palvelushaaroissa.

Nykyisellä 175 euron mediamaksulla keskimääräinen kansalainen syöttäisi ylelle noin 10 000 euroa rahaa elämänsä aikana. Eikö olisi kohtuullista, että tämän suoritteen voisi tehdä kerralla mediapalveluksena.

Kun asepalveluksen suosio on maassa suuri niin mediapalveluksen suosio olisi sitäkin suurempi. Medialinjojen sisäänottomäärät ovat jokaisessa kansanopistossakin huimat ja pyrkijöitä riittää. Ja siinä, missä korpisoturi suorittaa palveluksensa keskellä metsää, toimittajan työ sijoittuu kaupunkeihin, joka on useimmille tuttu ja mieluinen ympäristö. Mediapalvelus olisi unohtumaton vuosi, kokemus joka hitsaisi ikäluokkia yhteen ja vahvistaisi kansalaistunnetta. Lisäksi mediakenttä ei ole niin sukupuolittunut kuin armeija, joten se olisi myös tasa-arvoinen ratkaisu.

Eikä tarvitse tarkemmin kertoa siitä, miten positiivisesti kaupalliset mediayhtiöt ottaisivat tällaisen ratkaisun. YLE:n ohjelma olisi muutoksen jälkeen taatusti omaperäistä eikä kopioisi kaupallisia tuottajia.

Jos niinkin tärkeä valtiollinen asia kuin maanpuolustus voidaan uskoa reserviläisille niin miksi ei sitten oikeasti itsenäistä ja puolueetonta tiedonvälitystä, sehän on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi.

Riistamarket Oy

Seuraa osa kaksi sarjastamme Ilmaisia Liikeideoita. Nyt pistetään päivittäistavaroiden kauppa uusiksi.

Supermarketteja tupsahtelee taajamien reunaan kuin suuria lehmäntatteja, parkkipaikkojen ulapat vellovat katumaastureista ja kassalla kukaan ei vilkaise kuitin loppusummaa. On ihan selvä sosiaalinen tilaus uudenlaiselle päivittäistavarakaupalle.

Tuotteiden menekkiin vaikuttavat selkeästi hinta ja saatavuus. Hinta on suurimmassa osassa kauppoja liian alhainen. Saatavuus on myös omiaan heikentämään tuotteen arvoa. Teemme siis aggressiivisella mainoskampanjalla uuden päivittäistavarabrändin, joka on tunnettu korkeasta hinnastaan ja ainutlaatuisesta statusarvostaan. Se saa ihmiset himoitsemaan tuotetta.

Brändi nojaa siihen tosiseikkaan, että paras kuluttaja ei ole se, joka tuhlaa eniten rahaa. Varallisuuden lisäksi tarvitaan hyvää fysiikka, terveyttä, älykkyyttä ja kilpailuviettiä. Kohderyhmänä pääasiassa urheilulliset hyvätuloiset miehet.

Riistamarket ei sijaitse valtatien varressa vaan synkimmässä korvessa kaukana moottoriteistä. Viimeistään viisi kilometriä ennen kuin marketin liput siintävät kuusien lomasta on kivinen metsäautotie murtanut katumaastureiden vetoakselit ja kelirikko nielaissut pienemmät ajopelit konepeltiä myöten liejuun. Urheiluhenkeä ja menestymisen halua hehkuvat asiakaskokelaat kahlaavat hyisen suon yli päästäkseen kapuamaan jyrkkää kallionseinämää ylös vuorelle, jossa pehmonuijin varustautunut henkilökunta koittaa taklata asiakkaita ulos marketin vinhasti viuhuvilta pyöröovilta. Se maistuu elämältä.

Ruoka riistamarketissa ei ole halpaa, halpa ruoka on luusereita varten. Ennen sisään astumista kirjoitetaan täysi vastuuvapaussopimus ja maksetaan vähintään 100 euroa, joka oikeuttaa asiakasta tavoittelemaan yhtä tuoteartikkelia. Kaupan hyllyt - niin, ne eivät ole matalia ja selkeitä. Sisällä huonosti valaistussa kauppahallissa kohoaa mielipuolinen apinateline, josta riippuu satunnaisia elintarvikkeita. Kaikissa kuultaa himoittu hologrammilla aidoksi todennettu riistamarketin tuoteleima. Korkealla katon rajassa liikkuvilla linjastoilla syöksyilee silloin tällöin ryhmä paketteja ja purkkeja, joiden pudottamista voi kokeilla oven vierestä panttia vastaan lainattavilla imukuppipyssyillä. Tukevampaan kuntoon päässeet voivat tavoitella satunnaisia tuotteita heittämällä onkivapaa pressun taakse, mutta lujaa on vedettävä ennen kuin vessapaperi tai pesuaine on sankarin käsissä. Jäädytetyn altaan pinnalla voi yrittää keilata maitopurkkeja parempaan talteen, jos välttyy molskahtamasta hyiseen veteen. Suurta määrää tavaroita ei saa kaupasta ulos kerralla, koska viimeistään eteisessä toiset asiakkaat odottavat tilaisuutta taklata onnekkaat kumoon ja viedä heidän ostoksensa. Kypärä, olkapääsuojat ja suuri nopeus antavat parhaat mahdollisuudet saada kaksi tai kolmekin pakettia pihalle asti.

Illalla isä saapuu kotiin mustelmilla ja väsyneenä, mutta ei puulaakijääkiekon jäljiltä. Onnellisena hän nostaa pöytään riistamarketin kolhiintuneen kahvipaketin. Vieraat katselevat sitä kateudesta vihreinä. Mielessään ajattelevat: "Mikä saalistaja. Oltaisiinpa meidänkin perheessä energisiä menestyjiä".