Epämyymistä

Minä olen huono kuluttaja. Viivyttelen tärkeitä hankintoja, vertailen hintoja netissä ja jos en jaksa vertailla lykkään hankinnan hamaan tulevaisuuteen. Erikoisliikkeissä vain katselen tavaroita ja ruokakaupassa kuljen kuin putkessa tutulta hyllyltä toiselle ostamatta mitään poikkeavaa. Mielikuvamarkkinointi herättää vastustusta ja suuret valikoimat ovat miinusta. Jos tuotteessa on kylkiäisiä tai kytkyjä, hälytyskellot soivat välittömästi. Vaimoni on vähintään yhtä heikko kulusyhteiskunnan jäsen. En tiedä ketään muuta naisihmistä, joka on oikaissut palo-ovien kautta vieraillessaan ensimmäistä kertaa Ikealla.

Kaikkein nihkeimpiä olemme kuitenkin, jos joku yrittää henkilökohtaisesti myydä meille jotain. Normaalit myyntikeinot tekevät meihin hyvin vähän vaikutusta ja usein kielteiseen suuntaan.

Luonteenlaatumme ilmenee arjessa moninaisilla tavoilla. Kaupasta ei yksinkertaisesti löydy ainoatakaan ostettavissa olevaa tuotetta tai sitten myyjän puheet ovat niin ristiriitaisia, että vetäydymme ostopäätöksestä hetken harkittuamme. On oikeasti vaikea uskoa, että suuressa miesten pukuliikkeessä ei ole myytävänä ainoitakaan ruskeita miesten housuja. Kun kolmannestakaan huonekaluliikkeestä ei löydy yhtään keinutuolia tulee olo, että on lipsahtanut väärään rinnakkaistodellisuuteen. Kodinkoneliikkeessä taas herää epäilys uskooko myyjä itsekään, että veden valumanopeudesta tietokone voi luotettavasti päätellä astioiden likaisuuden ja sen perusteella säädellä pesuohjelmaa. Ostamme naapuriliikkeestä halvemman laitteen, jossa on vähemmän elektroniikkaa ja enemmän metalliosia. Täysin oma lukunsa ovat solmuun menneet puhelinmyyntitapahtumat. 50 euron puheaikapaketti ei paljon kiinnosta, jos puhelinlasku koostuu jo ennestään lähes ainoastaan pelkistä perusmaksuista. Lehtimyyjä suuttuu kun väitän, että lehden voi tilata netin kautta samaan hintaan tai halvemmalla.

On jo käynyt selväksi, että edustamme harvinaisempaa kuluttajaryhmää - sellaista saitaa, tiedostavaa ja hiukan vanhanaikaista. Kun ymmärsin tämän, mietin miten meille sitten on myyty tämä kaikki, jota kämppä on pullollaan. Meihin vaikuttaneelle myyntitavalle näyttäisi olevan ominaista passiivisuus, vähättelevä suhtautuminen myytävään tuotteeseen ja aiheen ulkopuolinen jaarittelu. Kutsun myyntityyliä tämän vuoksi epämyymiseksi.

Tilasin ensimmäistä kertaa sanomalehden kun marketin ruuhkaisessa eteisessä joku juippi heitti minua kohti tötteröksi väännetyn näytenumeron ja hihkaisi, "Tilaa Kaleva!". Myyjä oli kaikkea muuta kuin salonkikelpoinen. Ei kääntänyt vartalosuuntaa asiakasta kohti ja ojenteli oikeasti lehtiä kuin yrittäisi ampua ihmisiä pilaantuneilla silakoilla. "Kiinni veti!", vastasin ja kirjoitin nimen heti tilauksen alle.

Vakuutusmyyjä tuli käymään kotonani. Jaarittelimme niitä näitä, "Ei nää multakaan tyräleikkauksesta mitään korvanneet, perinnöllinen vika kuulemma. Ja akillesjänteet -niitä ei korvata koskaan", hän varoitteli kyselemästäni sairasvakuutuksesta. "Korvaako tää oikeasti avaruuslaitteen putoamisesta aiheutuvat kustannukset", ihmettelin. "No tää nyt on vähän hassu kohta", hän myönsi nolona. Ostin kaverilta kotivakuutuksen ja pistin eläkesäästöt rullaamaan.

Kun osaa oikean tekniikan, meiltä pystyy jopa kerjäämään rahaa. Opiskeliaikoinani löysin kerran ulko-oven takaa vettä valuvan italialaisen miehen. Hän kiersi ovelta toiselle, näytti VR:n hintatietolappua, jossa luki Helsingin matkan hinta ja summa, joka häneltä vielä puuttuu. Iso parrakas mies ei peitellyt tuohtunutta mielentilaansa, uhkaavaa olomuotoaan tai täydellistä kielitaidottomuuttaan. Hän puhui pelkkää italiaa ja puhui sitä kovaa. Hain välittömästi kaksi euroa, jotka hän otti vastaan tuhahtaen ja poistui kiittämättä takaisin vesisateeseen. Olin oikein tyytyväinen. Mies oli loppuun asti oma epämiellyttävä itsensä.

Meillä on siis sairaalloinen tarve pysyä kaupantekohetkellä tilanteen herroina. Epävarmat kauppiaat, huonosti esille asetettu tuote, kaikenlaiset ylijäämäerät ja mahdollisuus ostaa netistä saavat meidät välittömästi kiinnostumaan. En yritä väittää, että teemme ostokset järkiperustein - sitä ei tee kukaan. Ostopäätös syntyy joka tapauksessa hyvin monimutkaisen tapahtumaketjun kautta. Ehkä koko asian ydin on siinä, että pitää löytää asiakasta kiinnostava tuote ja epämyymällä tehdä se sitten näennäisesti vaikeammin tavoiteltavaksi ja siten haluttavammaksi.

Ärsyyntymisen sietämätön kaipuu

Jokainen viesti kilpailee huomiosta. Osa viesteistä saa huomiota ja osa taas ei. Älykkäät ja tärkeät ajatukset eivät saa huomiota, eivät myöskään välttämättä kaikki hauskat ajatukset. Tärkeintä on että viesti herättää tunteita.

Kyllä, tärkein tunnetekniikka varsinkin uudessa mediassa tuntuu olevan ärsyttäminen.
Omalla kohdallani hyvin räätälöity provosointi on aina purrut todella tehokkaasti.

Vanhempana ihmisen luontainen ja tahaton kärjistyskyky heikkenee, nuoret ovat siinä hyviä. Kokeilkaapa vaikka teinien kirjoittamia mielipidekirjoituksia lehdissä, jotka päästävät niitä läpi. Nuortenlehtiä varokaa, niiden yli-idealistisilta mielipidepalstoilta voi saada yliannostuksen.

Mutta taitavat ja nerokkaat mediaihmiset osaavat rakentaa näitä esityksiä myöhemmälläkin iällä. Kuunnelkaa vaikka Kirsi Virtasen radio-ohjelmia. Mikä aiheenvalinta, mikä argumenttien muotoilu, mikä artikulaatio.

Nuoruuden ylikorostuksen aikana ei ole ihme, että provosointi ja erilanen pölhöily ja tölväily nousevat yhä enemmän esille mediassa ja myyvät entistä paremmin. Meillä arvostetaan keskenkasvuisuutta kaikissa sen muodoissa.

Odottelen vain vaihteeksi seesteisyyden kautta lapsuuden, aikuisuuden tai vanhuuden arvostusta.

Vapaamatkustajana byrokratiassa

Olin varsin vaikuttunut kun kuulin ensimmäisiä kertoja kansalaispalkasta, tai negatiivisesta tuloveromallista - mitä nimeä sitten oppisuunnasta riippuen haluaa käyttää. Siinä ideana on lakkauttaa kaikki tukijärjestelmät ja jakaa sen sijasta ihmisille perustuloa, joka olisi jotain 500 euron paikkeilla ja takaisi turvatun elämän kaikissa olosuhteissa.

Tämä on nerokas, hyveellinen ja kannatettava ajatus. Toinen sellainen ajatus on tasavero. Malli voitaisiin ottaa käyttöön heti, koska vasta julkaistun virkamiesselvityksen mukaan Suomessa yllätyksellistä kyllä jo eletään lähestulkoon tasaveromallissa. Kaikki palautukset, vähennykset, portaat ja sensellaiset vain hämmentävät ihmisiä luulemaan muuta.

Mutta miksi nerokkaita asioita ei oteta käyttöön. Ovatko päättäjät saamattomia idiootteja kun eivät tartu näin selvään säästöohjelmaan? On paljon porua ja paljon idealistista vääntelyä. Asioiden pyörittelyä ja vehtaamista. Joku tietää aivan varmasti, että näissä järkevältä vaikuttavissa asioissa on varjopuolensa, mutta ei halua sanoa sitä.

Minäpä paljastan suuret epäilyni. Eivät päättäjät idiootteja ole. He ovat vain lukeneet vapaamatkustajan ongelmasta. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että ihminen luistaa aina velvollisuuksistaan, jos toiset ihmiset hoitavat hommat hänen puolestaan. Suomen valtiossa riittää paljonkin tilaisuuksia vapaamatkustamiseen. Itse olen harrastanut esimerkiksi osa-aikaisen työn tekemistä sovitellulla päivärahalla, mikä on valtion näkökulmasta ihan kohtuutonta loisimista. Ihmiselle maksetaan siitä, ettei hän voi elättää itseään työllään! On oikeasti tosi houkutteleva tarjous tehdä töitä 24 tuntia viikossa ja elää sillä. Kaikkien kannattaa tehdä niin ja perustaa firmoja, joissa tämä on mahdollista. Työvoiman tunkua olisi vaikea estää.

Valtion näkökulmasta homma hoidetaan siten, että pidetään yllä huippuunsa kehitettyä suunnatonta virkamiesvaltaa, jossa KELA saumattomassa yteistyössä vakuutusyhtiöiden ja työttömyyskassojen kanssa, maksaa ihmisille perustuloa, mutta maksaa epävarmaa tukea ja irrationaalisin perustein.

Minun tapauksessani YTK:n lautakunta lopetti ansiosidonnaisen työttömyysturvan, koska tein 150 euron edestä sivutoimista työtä eikä lain mukainen työajan seurantapykälä täyttynyt. Työministeriö vatvoi valituspaperiani puoli vuotta kunnes hylkäsi sen. Menetin noin 800 euroa siksi että tein mukavan tuntimäärän töitä. Opin läksyni. Teen töitä vastedes täydet 40 tuntia.

Ja olen ymmärtänyt tuon järjestelmän nerokkuuden. Tukijoiden mukaan vapaamatkustajan ongelma laimenee, kun edun jatkuvuus tehdään epävarmaksi. Valtion byrokratia on tehokas, sen luonne on pelotella ihmisiä tukien loppumisella ja siksi jokainen työtön, eläkeläinen ja opiskelija pyörii öisin levottomana vuoteessaan ja näkee painajaisia takaisinperinnästä. Aamulla hän juoksee KELAn kautta vuokratyöfirmaan ja tuet peruttuaan pestautuu viemärisukeltajaksi 2 euron tuntipalkalla. Talouskasvu kukoistaa ja ihmiset ovat tuottavia.

Sanotte, että tämä kaikki on vilkkaan mielikuvituksen tulosta, mutta seuratkaapa politiikkaa ja ympäröivää yhteiskuntaa. Tukiviidakko on elävä, mukautuva ja alati muuttuva. Sen rönsyt tarttuvat vain päästääkseen irti. Sen kamara tukee vain siemaistakseen sisäänsä. Se pitää meidät valppaina, elävinä, toimeiliaina ja ikuisessa liikkeessä. Sen sykkeessä ja sen virrassa me synnymme, teemme töitä ja kuolemme.

Kauhua kiitoradalla

Jokainen tietää, että lentäminen on tilastollisesti turvallisempaa kuin autoilu. Kyse ei nyt ole mistään todellisten vaarojen mittailusta vaan siitä, että ihminen tottuu mitä uskomattomimpiin juttuihin. Viime kerralla työmatkalta palatessani keskityin tarkkailemaan yhtä mitä tavallisinta lentoa Helsingistä Ouluun ihan vain siitä näkökulmasta, että nyt ollaan oikeasti ampumassa alumiinipurkkiin sullottua porukkaa taivaalle 500 kilometrin hallitussa kaaressa. Suosittelen lopettamaan tämän artikkelin lukemisen heti, mikäli et ole lentänyt koskaan ja suunnittelet piakkoin ensimmäistä matkaasi. Seuraava teksti ei ole rakennukseksi kyvyllesi taittaa taivalta lintujen tapaan.

Matka alkoi Helsinki-Vantaan lentokentästä, sieltä kotimaan terminaalin kulmasta. Kovalta ja epämukavalta penkiltäni tarkkailen ulos, mutta konetta ei näy siinä, missä sen pitäisi olla. Joku muukin alkaa ihmetellä tilannetta. Ihmiset tuijottavat ruutua portin vieressä ja älähtävät hämmästyneesti kun lennon tiedot yhtäkkiä katoavat siitä. Väki alkaa epäluuloisina hakeutua infotaululle. Lennon tiedot ovat tyystin kadonneet. Muutamien taskuissa soi. Saamme viestin lennon viivästymisestä, mutta henkilökuntaa ei näy. Sitten kuulutuksen ohjaamina jonotamme arvokkaita tarjoiluseteleitä, joilla saa lentokentällä kuitenkin vain kupin kahvia. Katselen lisää ulos pimeyteen, jossa vilkkuu paljon huoltoautojen valoja. Mitähän tästäkin tulee. Lopulta pääsemme jonottamaan lipuntarkastukseen. Silmiemme edessä lentoa siirretään vielä puoli tuntia lisää tulevaisuuteen. Lumimyrsky velloo pohjoisessa ja kone on jäänyt jonnekin matkalla Jyväskylästä tänne. Vanhempi mies tuijottaa ulos ja mutisee pessimistisesti kaverilleen. "Sama tilata hotelli, katso nyt mikä keli tuolla on". Kohta peltilintu kuitenki lipuu jo terminaalin viereen ja matkustajia lasketaan putkea pitkin sisälle koneeseen, kaksi tuntia myöhässä. Kohteliaat lipuntarkastajat näyttävät tavallista kireämmiltä.

Koneen joka paikka on sullottu täyteen. Tuuletusjärjestelmä yrittää puskea vimmaisesti tunkkaista ilmaa ulos ja raikasta sisään. Viimeinen matkustaja joudutaan ajamaan koneesta pois lentoemännän laskettua väärin matkustajamäärän. En keskity liiemmälti taustalla pyörivään turvanauhaan. Minulle on jo tuttua, miten estää lapsensa tukehtuminen, mikäli ilmanpaine koneen sisällä putoaa äkisti. Sitten alamme liukua pimeän ja märän kiitoradan päätyä kohti. Lentokone kuitenkin pysähtyy vielä äkisti. Kapteeni valittelee, että joudumme odottamaan vielä rahtikirjoja ja koneen tasapainolaskelmia. Siis mitä, eikö kone pysy tasapainossa ilman ulkopuolisten tekemiä laskelmia? Minuuttien tuskallisen odotuksen jälkeen pääsemme viimein nousemaan konetta tärisyttävien pilvien sisään. Keskipaikalla on helppoa ottaa vastaan kumimaisia sämpylöitä ja täytettä pahvimukiinsa stuertin sinisestä pannusta. Keskipaikalta ei kuitenkaan näe ulos lainkaan. Ja vaikka istuisi ikkunapaikallakin, pimeydestä on vaikea erottaa mitään. Aloitamme laskeutumisen. Litteä ruutu katossa näyttää karttaa, vatsassa muljahtaa, kone kääntyy jyrkästi 90 astetta merelle!

Kukaan ei sano mitään yllättävästä mutkasta, mutta ilmeisesti maalta päin ei ole turvallista laskeutua. Sähkölaitteet pyydetään sammuttamaan ja valot koneen sisällä himmenevät. Sukellamme taas jykevään lumipilveen. Kuuluu matalaa humahtelua kun siivet heiluvat mielipuolisesti tuulessa ja kone huojahtelee. Viimeistä paikkaa myöten täysi kone on kuolemanhiljainen. Päät vain tärähtelevät edestakaisin. Vierustoverini katsoo huolestuneena ikkunasta ulos. Laskeutumisvalojen välkkeessä olen näkevinäni, miten siipeen kertyy pikkuhiljaa enemmän ja enemmän lunta.

Kaiuttimista aletaan soittaa ilkikurista velttoa musiikkia. Lapsikin tietää, että sen on tarkoitus viedä huomio pois oleellisesta. Se on ihan kummallisen ilkikurista hissimusiikkia, alaspäin ollaan menossa, tiedetään. Vilkaisen taakseni. Jos lentoemännät eivät olisi noin rauhallisia, huutaisin. Kohta näkyy kiitoratavalojen vilkettä. Tämä on pahin vaihe. Koneen renkaat jysähtävät maahan, mutta nyt vasta tuntuu, mitä kyytiä kone pyyhältää jäistä kiitorataa pitkin. Juuri sillä hetkellä renkaiden valtaisan ulvonnan seasta soi kuulutus "Hyvästi ja kiitos matkasta!" Aukovatko ne päätään? Tässä 300 kilometrin tuntivauhdissa sivulta toiselle heittelehtiessä tuo kuulostaa viimeiseltä voitelulta.

Vauhti pysähtyy siitä huolimatta kuten aina. Ihmiset tungeksivat laukkujensa kanssa ulos alumiiniputkesta ja kävelevät kiitorataa pitkin terminaalirakennukseen lumisateelta suojaan. Näen, miten vaakasuoraan pöllyävän lumen seassa kiitoradalle ajaa kolme suurta puhdistuslaitetta keltaiset valot välkkyen.

Joskus on jännittävää unohtaa turvallisuusfaktat ja seurata vain sitä, näyttävätkö asiat oikeasti turvalliselta vaikka olisivat sitä.