Oma Huippuyliopistoni

Tällä kertaa voisin aloittaa maailman muuttamisen vaikka suunnittelemalla uusiksi Suomen tulevan huippuyliopiston. Helsingin Sanomien uutinen arvelee, että tulevalla Aalto-Yliopistolla ei olisi asiaa sadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Hävittävää on siis vähän ja siksikin ehdotukseni on kokeilemisen arvoinen.

Oman huippuyliopistoni merkittävin luonteenpiirre olisi kahvilamuotoinen opiskelu. Kahvilamuotoisessa opiskelussa keskeinen ajatus on kahvilla istuminen ja korkealentoinen keskustelu. Minä ainakin opin kouluaikana tärkeimmät asiat tällä menetelmällä.

Varsinainen huippuyliopiston maine saavutettaisiin kuitenkin noudattamalla seuraavia arvoja: salamyhkäisyys, elitismi ja ylitsevuotava mahtipontisuus. Yliopiston maine kasvaa legendaarisiin piirteisiin kun leviää tieto, että kaikki opiskelijat ja opettajat pukeutuvat toogaan tai hupulliseen viittaan. Tämä erottaa huippuyliopiston opiskelijat tavallisista kuolevaisista.

Opetus antaa aina paremman vaikutelman, jos ulkopuoliset eivät voi arvioida sen laatua vaan sen nerokkuudesta liikkuu vain villejä huhuja. Siksi yliopisto ei missään nimessä saa julkaista mitään kirjallista. Paperi, kynät, nauhurit, kamerat ja puhelimet on kaikki ehdottomasti kielletty koko kampuksen alueella. Ulkopuolisten pääsy alueelle estetään tiukasti.

Tyylikkäiden kahviloiden lisäksi yliopiston arkkitehtuuria hallitsevat valtavat stoat, valoisat korkeat pylväikkökäytävät, jossa opiskelijaryhmät käveleskelevät opettajansa perässä ja kuuntelevat runolliseen kauneuteen yltävää sanallista viisautta. Tämä palauttaa yliopiston arvovallan tuomalla vaikutteita suoraan antiikin filosofien kultaisilta kausilta. Ylioppilaiden puhetaito kasvaa ja sehän on ainoa oikeasti tärkeä eväs koulusta valmistuville poliitikoille, yritysjohtajille ja huippukonsulteille. Suotavaa olisi myös, että yliopistossa käytettäisiin jotain tavallisille ihmisille käsittämätöntä kieltä. Harvojen puhumat suunnitelmakielet kuten ido tai Suomalaisessa ympäristössä budinos voisivat olla tarkoitukseen sopivia. Kielen mahdollisesti yleistyessä kuolevaisten parissa, se vaihdetaan.

Oleellisinta huippuyliopistossa on erottaa se normaalista kansasta ja normaaleista yliopistoista. Kun eliitti ottaa sen omakseen, maineikkaasta yliopistosta valmistuu maineikkaita opiskelijoita ja kierre on valmis. Huippuyliopistoon on vaikea päästä, se maksaa paljon ja siellä vietetään pitkä aika. Eikä tätä yliopistoa harkitakaan otettavaksi vertailuun tavallisten yliopistojen kanssa.

Vaihtoehtoja mediamaksulle

Palailen tässä taas kesä- ja isyyslomilta provokatiivisten blogikirjoitusten ihmeelliseen maailmaan. Tervetuloa vain, kaikki internetin lukijat.

Yleisradion tulevaisuuden tulonlähteeksi on viime aikoina kaavailtu mediamaksua. TV-lupamaksusta tämä poikkeaisi siten, että siihen osallistuisivat nekin taloudet, jotka eivät omista vastaanottimia. Olen varma, että mediamaksua suunnitellut työryhmä ei ole pohtinut tarpeeksi huolella muita vaihtoehtoja YLE:n toiminnan turvaamiseksi. Kerron teille nyt eräästä varteenotettavasta ratkaisusta, joka on täysin jäänyt ulos keskusteluista.

Ehdottamani malli on pakolliseen mediapalvelukseen perustuva reserviläis-YLE. Tämänhetkinen palkkatoimittajiin perustuva YLE on ensinnäkin hyvin kallis ja toiseksi sen puolueettomuus ja luotettavuus koko kansan tiedotuskanavana on kyseenalainen.

Sivistyneeseen ikään ehtineille kansalaisille (sukupuoleen katsomatta) lähetettäisiin kutsu vuoden kestävään toimittajapalvelukseen. Ensin heille annettaisiin toimittajan alokaskoulutus, sitten he vannoisivat toimittajavalan, saisivat erikoistumiskoulutuksen ja siirtyisivät loppuvuodeksi kenttätöihin julkisen palvelun mediataloon. Samalla tavalla kuin Suomen puolustusvoimien reservisotilaat herättävät kunnioitusta maailman kriisipesäkkeissä, YLE:n reserviläistoimittajat olisivat paljon suoraselkäisempiä ja paremmin koulutettuja kuin palkka-kollegansa muissa maissa.

Varmasti yksi jos toinenkin alkaa nyt kitistä, että eihän tavan ihmisestä saada muutamassa kuukaudessa hyvää tekstiä suoltavaa toimittajaa tahi ammattimaiset kriteerit täyttävää kuvaajaa. Minä puolestani muistutan, että puolustusvoimissakin on lukuisia vaativia tehtäviä, joihin lahjakkaat ihmiset voidaan kouluttaa muutamassa kuukaudessa. Eikä kaikista tule laskuvarjojääkäreitä. Yle tarvitsee ääniassistentteja, valaisijoita ja web-suunnittelijoita siinä missä sähkömiehiä, kampaajia ja lavastajiakin. Jokaiselle löytyisi oma palvelushaara, johon omat kyvyt sopivat parhaiten. Ja loput voisivat mennä töihin YLE-X:ään.

Lisäksi puolustusministeriökin toteaa, että asevelvollisuusarmeija on halvempi kuin palkka-armeija. Miksei siis mediavelvollisuus-YLE olisi halvempi kuin palkka-YLE. Kulut muodostuisivat tulevaisuudessa kasarmimaisista toimitiloista sekä tärkeimmistä tuotantovälineistä. Pätevimmät tämänhetkisistä YLE:n työntekijöistä voisivat jatkaa palkkasuhteessa kantahenkilökuntana, joka toimisi esimiesasemassa ja antaisi koulutusta reserviläisille eri palvelushaaroissa.

Nykyisellä 175 euron mediamaksulla keskimääräinen kansalainen syöttäisi ylelle noin 10 000 euroa rahaa elämänsä aikana. Eikö olisi kohtuullista, että tämän suoritteen voisi tehdä kerralla mediapalveluksena.

Kun asepalveluksen suosio on maassa suuri niin mediapalveluksen suosio olisi sitäkin suurempi. Medialinjojen sisäänottomäärät ovat jokaisessa kansanopistossakin huimat ja pyrkijöitä riittää. Ja siinä, missä korpisoturi suorittaa palveluksensa keskellä metsää, toimittajan työ sijoittuu kaupunkeihin, joka on useimmille tuttu ja mieluinen ympäristö. Mediapalvelus olisi unohtumaton vuosi, kokemus joka hitsaisi ikäluokkia yhteen ja vahvistaisi kansalaistunnetta. Lisäksi mediakenttä ei ole niin sukupuolittunut kuin armeija, joten se olisi myös tasa-arvoinen ratkaisu.

Eikä tarvitse tarkemmin kertoa siitä, miten positiivisesti kaupalliset mediayhtiöt ottaisivat tällaisen ratkaisun. YLE:n ohjelma olisi muutoksen jälkeen taatusti omaperäistä eikä kopioisi kaupallisia tuottajia.

Jos niinkin tärkeä valtiollinen asia kuin maanpuolustus voidaan uskoa reserviläisille niin miksi ei sitten oikeasti itsenäistä ja puolueetonta tiedonvälitystä, sehän on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi.

Mainostauluja vastaan

Oulun Palloseura hankki viime kesänä kaupunkimme sisääntuloväylille neljä LED-mainostaulua tuomaan suuren maailman teknologiailmettä pohjoiseen pitäjäämme. Kun näitä uuden aikakauden airuita on nyt katsellut yhden talven ajan liikennevaloissa istuen, ei ole vaikea lausua, mitä mieltä niistä on.

Kokoa kullakin mainostaululla on lähes 12 neliömetriä, mikä on normaalin makuuhuoneen pohjan pinta-ala. Kun tällainen seinä ladataan kymmenia tuhansia pienen taskulampun tehoisia LED-valoja, on aikaansaadun fotonikanuunan teho aivan eri luokkaa kuin vanhanaikaisten loisteputkilla valaistujen tienvarsimainosten. Mikä pahinta näissä tauluissa on rajattomat mahdollisuudet flash-animaatioiden ja muiden vilkuttimien käyttöön. Pienen ja kodikkaan hämärän pohjoisen kaupungin yö on muuttunut jatkuvaksi ilotulitukseksi.

Koska olen varma, että valomainonta korpeaa muitakin, julistan tässä kampanjan, joka ratkaisee ongelman niin, että elämän kannalta välttämätön markkinatalous ei vaarannu.

Ensinnäkin perustettakoon nettiosoite, vaikka www.taulutmustiksi.fi. Tällä sivulla toimikoon yhdistys, joka pyrkii lunastamaan julkisen tilan uudelleen kansalaisten käyttöön. Kerätään paljon pieniä lahjoituksia. Jos jokainen oululainen lahjoittaisi 75 senttiä kampanjaan, yhdistys voisi ostaa neljän taulun kaiken mainosajan vuodeksi eteenpäin. Sen jälkeen tauluissa näytettäisiin yhdistyksen mainosta, joka on seuraavan näköinen:



Ja rahan tuloa ei voi estää kun kaikki ohi ajavat ulkopaikkakuntalaisetkin huomaavat taulujen eettisen ja yhteiskuntakriittisen sanoman. Mainostajien tulot lisääntyvät ja kaikilla on kivaa. Joku nuori ja anarkistinen mainostoimisto voi lainata ideaa vapaasti ja siepata tästä vaikka AdProfit-palkinnon. Minulle riittää kunniamaininta.

Lama pelastaa maailman

Koska välitän luonnosta, olen sitä mieltä että meneillään oleva talouskriisi on ympäristöystävällisintä, mitä maapallollemme on lähivuosina tapahtunut. Ekologisen jalanjäljen paisuminen, hiilidioksidipäästöjen kasvu ja luonnonvarojen törsääminen ovat nyt laman ansiosta hidastumassa tai jopa kääntyneet laskuun.

Mutta se, että luonto säästyy terästehtaiden sammuttaessa masuunejaan ja ihmisten rajoittaessa matkustamista ei ole ainoa hyöty, mitä talouskriisistä seuraa. Nousukauden ankarista arvoista näytetään luopuvan talouskriisin koittaessa. Keskitytään olennaiseen kuten perhe-elämään ja toisten auttamiseen. Tutkimusten mukaan jopa itsemurhat ja rikollisuus vähenevät laman aikana.

Kaiken pahan ytimenä pidetty kova-arvoinen talouskasvu on nyt siis lopetettu ja maailmasta on tullut parempi paikka - kestävää kehitystä kohti kulkeva ja inhimillisiin arvoihin keskittyvä. Lopetat stressaavan ja jo aiemmin tarpeettomaksi havaitsemasi työn, myyt autosi, muutat pienempään asuntoon, luovut naudanlihan syönnistä ja vietät laatuaikaa lastesi ja lähimmäistesi kanssa. Mukavaa, eikö?

Vaikka yhdysvaltalaisia pankkiireja haukutaan talouskriisin aikaansaamisesta, heille tulisi myöntää suuret palkinnot. Siinäkin tapauksessa, että kiistämättä edullinen talouslama olisi vain väliaikaista, maailmanlaajuisesti kumuloituvat ympäristövaikutukset ovat valtaisat. Kyseessä on ehdottomasti vuosikymmenen ekoteko.

Täydellinen liiketoiminta

Lähdetäänpä ajatusleikkiin ja mietitään mitä monikansallinen yritys oikeastaan haluaa. Siis jos se virittää ideologiansa äärimmilleen.

1) Monopoliaseman saavuttaminen
Yritys pyrkii tietysti kilpailemaan muut alan yritykset markkinoilta. Tätä toteutetaan suojaamalla omaa liiketoimintaa lainsäädännöllä käyttäen avuksi patentteja ja tekijänoikeuksia. Kun on estetty muita tarjoamasta samoja tuotteita ja palveluita heikoille joutuneet kilpailijat ostetaan.

2) Laaja asiakaskunta
Yritys pyrkii maksimoimaan markkinaosuutensa. Ihanteena olisi, että äärimmäisessä tapauksessa joka ainoa maapallon asukas käyttäisi yrityksen tuotteita ja palveluita. Yrityksen tuotteista tulee osa elämäntapaa, oikeastaan kenenkään ei ole edes mahdollista elää normaalia elämää käyttämättä yrityksen tuotteita ja palveluita.

3) Voittojen takaaminen
Yritys pyrkii minimoimaan tuotteen valmistukseen tarvittavat kulut siirtymällä materiaalisista tuotteista vakuutusten, lisenssien ja mediasisällön myymiseen. Hinnoittelu suunnitellaan siten, että yritykselle tuleva kassavirta on mahdollisimman suuri. Jokainen asiakas maksaa tuotteista niin korkean hinnan kuin mahdollista - varakkaat tietysti korkeamman kuin köyhemmät. Etukäteen kerättävillä maksuilla tulojen kertyminen pyritään turvaamaan siinäkin tapauksessa jos tuotteita ei jostain syystä saada toimitettua.

On mielenkiintoista että olemme kaikki tällaisen yrityksen asiakkaita. Valtio on lakien avulla poistanut kilpailijansa, valtion tuotteita ja palveluita on pakko käyttää ja valtio kerää säätämänsä prosenttimäärän tuloistamme - ihanteellinen tilanne mille tahansa yritykselle.

Kannattaa siis pitää huoli, että tietää ketä tämän yrityksen hallituksessa istuu. Siihen pääsee jopa välillä vaikuttamaan.

Ymmärrätkö unelmasi

Omien unelmien toteuttaminen on naurettavan helppoa. Vaikeaa on ainoastaan ymmärtää oma unelmansa.

Olen ihmetellyt monesti, miten toisilla ihmisillä on ongelmia tulla onnelliseksi. Moni elämää eteenpäin vievä askel jää käsittämättömistä syistä saavuttamatta. Opinnot ovat loppusuoralla, mutta gradu tökkii selittämättömästä syystä. Valmistumisen jälkeinen unelma-ammatti kolkuttaa jo ovella kaikkien muiden paitsi työnhakijan itsensä mielestä. On vaikea muuttaa uudelle paikkakunnalle. Ei uskalla etsiä uusia ystäviä tai sitten ei voi ottaa sitä ratkaisevaa askelta seurustelukumppanin kanssa ja kosia.

Erityisen vaikeaa näissä kaikissa tilanteissa on silloin, jos omat vanhemmat, sisarukset ja tuttavat eivät ole elämällään antaneet esimerkkiä siitä, miten tämä uusi askel vaikuttaa elämään. Kun haluaa valmistua lääkäriksi, ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kaverit voivat houkutella eduskuntavaaliehdokkaaksi, mutta pelottaa suunnattomasti se, että tulisikin valituksi.

Jos teen vaikka itsestäni esimerkin. Kuusivuotiaana kapteenin ammatista haaveilleena voin silloin tällöin hämmästellä, miten ihmisillä voi olla varaa omistaa purjevene. Jos katson omaa menneisyyttäni selitys on todella yksinkertainen. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä on omistaa purjevene, hyvänen aika minä en ole kuunaan edes käynyt oikean purjeveneen kannella! Minulla on siis tavattoman pitkä matka ymmärtää, mitä on omistaa purjevene enkä siksi voi saavuttaa purjeveneen omistamista ennen kuin olen ymmärtänyt mistä tässä unelmassa on kyse.

On väärä lähestymistapa alkaa säästää rahaa purjevenettä varten. Minun pitäisi tutustua ja ystävystyä purjeveneen omistajiin. Opettelisin purjehtimista, keskustelisin purjeveneistä ja ehkä saisin varakkailta purjehtijoilta uuden hyväpalkkaisen työn, jonka turvin voisin ostaa sitten sen veneen. Ehkä muuttaisin kokonaan mieleni, jos en pitäisi purjeveneilijöistä keskimäärin. Ehkä voisin pahoin ensipurjehduksellani. Voisi olla, että lopulta ymmärtäisin etten haluakaan tätä asiaa.

Sama pätee mielestäni vaikka menestyneeksi taiteilijaksi tulemisen suhteen. On helppoa heittäytyä artistiksi, jos on nähnyt myönteisiä esimerkkejä lähipiirissään. Sama on korkealle kouluttautumisen suhteen. Tohtoriksi väitteleminen on takuulla paljon helpompaa, jos on nähnyt lähipiirissään, millaista on olla tohtori. Mikä on karonkka ja mihin sitä miekkaa oikein käytetään.

Kaikki kehittyminen palautuu lopulta siihen, että hyväksyy oman kehittymisensä, sen että itsestä voi tulla joskus jotain suurta ja hienoa. Varmasti moni väittää kirkkain silmin, että hänellä ei ole mitään esteitä onnelliseksi tulemiseksi, vain ympäristö vastustaa häntä. Minä väitän, että suurimmat esteet on rakennettu oman päämme sisälle.

Kuponkikriisi

Näen taas unta.

Minulla on paljon ystäviä, jotka kulkevat usein autoni kyydissä. He haluavat maksaa bensiinikuluja, mutta maksaminen tuntuu minusta kiusalliselta. Sehän on melkein laitonta taksitoimintaakin. Mutta ystävät eivät halua olla loisia ja tiputtelevat euroja parkkirahaksi auton tuhkakuppiin.

Mietin asiaa illalla, ja keksin idean. Suunnittelen oman kyytikupongin. Ne näyttävät tältä:



Annan kyytikuponkeja seuraavana jouluna ystävilleni lahjoiksi. He voivat kuitata matkat näillä pienillä asiakirjoilla. Ajan kuponkeja läpi mustesuihkutulostimesta varmuuden vuoksi useampia kymmeniä jokaiselle niin eivät lopu heti. Olen tyytyväinen tästä mainiosta ajatuksesta.

Parin viikon päästä kahvilassa ystävä-A kysyy voinko tarjota kupillisen kun hänen lompakkonsa on jäänyt kotiin. Hän ehdottaa kuittaavansa kahvit kyytikupongilla. He ovat kuulemma alkaneet vaihtaa kyytikuponkeja keskenään kahveihin ja kaverillani on niitä jo satakunta.

Saan idean ja muutan kuponkeja. Uudet kupongit näyttävät tältä:



Painan lisää kuponkeja ja jaan niitä tuttaville myös syntymäpäivä- ja nimipäivälahjoiksi. Tämä on lisäksi halpaakin. Ystävät kertovat toisilleen asiasta ja vaihtelevat kuponkeja keskenään. Tiedetään, että tarjoan kahveja tarvittaessa, mutta moni ei ehdi käyttää kuponkeja minun kanssani.

Sitten tämä samainen ystävä-A tulee eräänä päivänä taas käymään. Hänen autonsa on kuulemma jäänyt tien varteen ja uusi pitäisi ostaa. Rahaa on tulossa, mutta sitä ei juuri tällä hetkellä ole. Minäkin puistan päätäni. Ei minullakaan ole yhtään ylimääräistä. Ystävä-A voisi tietysti lainata monilta ystäviltä, mutta nämä eivät oikein luota ystävä-A:han. Sitten hänen silmänsä alkavat loistaa, "Otetaan tuosta nurkasta kassillinen kuponkeja ja myydään ne muille ystävillesi. Sinuun he luottavat. Saan tarpeeksi rahaa siksi aikaa kun palkkani tulee ja maksan lainan takaisin." Idea kuulostaa niin hyvältä, että suostun. Ystävä katoaa ovesta suuren kuponkikassin kanssa.

Muutaman kuukauden päästä ovikelloni soi. Ystävä-B tulee kylään ja siinä ohessa hän haluaa vaihtaa kaksisataa kuponkiani rahaksi. Hänkin kun tarvitsisi pientä vippiä. Kauhistun ja kerron, että rahatilanteeni on aika huono. Kerron, että kuponkeja on paljon liikkeellä.

Ystäväni pyörittelee silmiään epäuskoisena ja poistuu mitään sanomatta. Jo puolen tunnin päästä puhelimeni alkaa soida. Vakuutan ystävilleni, että vaihtakaa kuponkeja vapaasti keskenänne kuten aiemminkin, mutta ei minulla ole varaa niitä kaikkia lunastaa.

Ystävä-A soittaa hädissään ja kertoo, että ystävät vainoavat nyt häntäkin ja ovat jonossa vaatimassa kuponkejaan vaihdettavaksi rahaan.

Kutsun ystäväni suureen kriisikokoukseen ja tarjoudun perustamaan roskapankin, joka ostaa ystävä-A:n kupongit, jotta muut saavat rahansa takaisin.

Herään juuri kun ystäväni jättävät minut istumaan yksin taskut tyhjänä suuren itse tekemäni kuponkikasan päälle. Huokaisen helpotuksesta. Onneksi tällaista ei tapahdu oikeassa elämässä.