Biootit

On tullut aika julkistaa osa kolme sarjastamme ilmaisia yrityskonsepteja. Tämä, kuten edellisetkin ovat vapaasti innokkaiden yrittäjien käytettävissä meidän kaikkien yhteiseksi hyödyksi ja kansantaloutemme kukoistukseksi.

Kuten kaikki tiedämme allergiat yleistyvät räjähdysmäisesti, sillä nykyään eletään liian puhtaasti. Astiat pestään huolella, taloja imuroidaan liikaa eikä kaupungissa pääse kosketuksiin tarpeeksi monipuolisen mikrobikannan kanssa. Tutkijat ovat selvittäneet, että lasten olisi hyvä tavalla tai toisella saada suolistoonsa maaperän suotuisia mädättäjäbakteereita, jotka treenaavat sopivasti immuunijärjestelmää ja estävät väärät hälytykset, joista allergiat syntyvät. Ongelmia saattavat kuitenkin tuottaa siinä samalla suolistoon pääsevät haitalliset pieneliöt. Esimerkiksi erilaisten loiseläinten pesiytyminen elimistöön on mahdollista siinä tapauksessa, että lapsi saa nauttia kadunvarren kikkareita terveen liberaalissa hengessä. Sotkuisuus on siis hyve, mutta tavattoman hankalaa sosiaalisesti. Ainoita keinoja pahennuksen välttämiseen on toistaiseksi asuttaa koira tahi muu kesyeläin lapsen huoneeseen ja ulkoistaa mikrobinsiirto pihamaata nuohoavalle lemmikille. Kaikille eläimen pitäminen ei kuitenkaan ole mahdollista, joten toisenlaisiakin ratkaisuja tarvittaisiin kipeästi.

Ratkaisu löytyy luonnollisesti lääketieteestä ja hyvin läheltä sieltä. Antibiootit ovat jo pitkät ajat puhdistaneet ihmiset mikrobeista. Nyt pitää mennä toiseen suuntaan ja syödä biootteja. Siinä missä antibiootit poistavat elimistöstä kaikenlaisia mikrobeja, biootit lisäävät niitä sinne hyvin voimaperäisesti. Biootit ovat täydellisiä tuotteita. Niitä voi valmistaa mullasta, niissä on tolkuttoman korkea kilohinta, kaikkien on ostettava niitä ja ne säilyvät toimivina pitkään. Parasta on, että mehevimmät yhdistelmät (varsinkin geenimanipuloidut) ovat sopivan lobbauksen jälkeen mahdollisesti patentoitavissa ja siten halpamaissa valmistettavat multakapselit eivät pääse kauppoihin täällä.

Tämä saattaa kuulostaa hullulta idealta, mutta miettikää kumpi on sivistyneelle kaupunkilaiselle helpompaa, heittää aamuisin pilleri naamaan vai sotkea mummon takapihalta tuotua multaa kaurapuuroon. Meijerit ovat jo sitäpaitsi aloittaneet tällä saralla ja myyvät gefilus-, asidofilus-bifidus-, ja ties mitä sofistoteles-osiris-piimää, -jogurttia ja -viiliä. Idea suoliston rikastuttamisesta on tajuttu, mutta toteutus vielä hieman lapsenkengissä.

Tietysti haasteita voi tuottaa suomen elintarvikelainsäädäntö, joka voi suhtautua nihkeästi mädättäjäbakteereita sisältäviin pillereihin. Huominen on kuitenkin bioottien, eikä näin hienoa kuningasideaa voi mikään estää. Uudet bioottiteknologian nokiat vartovat jo syntymistään maan mullassa ja maailma odottaa ensimmäistä biooteilla rikastunutta miljonääriään.

Epämyymistä

Minä olen huono kuluttaja. Viivyttelen tärkeitä hankintoja, vertailen hintoja netissä ja jos en jaksa vertailla lykkään hankinnan hamaan tulevaisuuteen. Erikoisliikkeissä vain katselen tavaroita ja ruokakaupassa kuljen kuin putkessa tutulta hyllyltä toiselle ostamatta mitään poikkeavaa. Mielikuvamarkkinointi herättää vastustusta ja suuret valikoimat ovat miinusta. Jos tuotteessa on kylkiäisiä tai kytkyjä, hälytyskellot soivat välittömästi. Vaimoni on vähintään yhtä heikko kulusyhteiskunnan jäsen. En tiedä ketään muuta naisihmistä, joka on oikaissut palo-ovien kautta vieraillessaan ensimmäistä kertaa Ikealla.

Kaikkein nihkeimpiä olemme kuitenkin, jos joku yrittää henkilökohtaisesti myydä meille jotain. Normaalit myyntikeinot tekevät meihin hyvin vähän vaikutusta ja usein kielteiseen suuntaan.

Luonteenlaatumme ilmenee arjessa moninaisilla tavoilla. Kaupasta ei yksinkertaisesti löydy ainoatakaan ostettavissa olevaa tuotetta tai sitten myyjän puheet ovat niin ristiriitaisia, että vetäydymme ostopäätöksestä hetken harkittuamme. On oikeasti vaikea uskoa, että suuressa miesten pukuliikkeessä ei ole myytävänä ainoitakaan ruskeita miesten housuja. Kun kolmannestakaan huonekaluliikkeestä ei löydy yhtään keinutuolia tulee olo, että on lipsahtanut väärään rinnakkaistodellisuuteen. Kodinkoneliikkeessä taas herää epäilys uskooko myyjä itsekään, että veden valumanopeudesta tietokone voi luotettavasti päätellä astioiden likaisuuden ja sen perusteella säädellä pesuohjelmaa. Ostamme naapuriliikkeestä halvemman laitteen, jossa on vähemmän elektroniikkaa ja enemmän metalliosia. Täysin oma lukunsa ovat solmuun menneet puhelinmyyntitapahtumat. 50 euron puheaikapaketti ei paljon kiinnosta, jos puhelinlasku koostuu jo ennestään lähes ainoastaan pelkistä perusmaksuista. Lehtimyyjä suuttuu kun väitän, että lehden voi tilata netin kautta samaan hintaan tai halvemmalla.

On jo käynyt selväksi, että edustamme harvinaisempaa kuluttajaryhmää - sellaista saitaa, tiedostavaa ja hiukan vanhanaikaista. Kun ymmärsin tämän, mietin miten meille sitten on myyty tämä kaikki, jota kämppä on pullollaan. Meihin vaikuttaneelle myyntitavalle näyttäisi olevan ominaista passiivisuus, vähättelevä suhtautuminen myytävään tuotteeseen ja aiheen ulkopuolinen jaarittelu. Kutsun myyntityyliä tämän vuoksi epämyymiseksi.

Tilasin ensimmäistä kertaa sanomalehden kun marketin ruuhkaisessa eteisessä joku juippi heitti minua kohti tötteröksi väännetyn näytenumeron ja hihkaisi, "Tilaa Kaleva!". Myyjä oli kaikkea muuta kuin salonkikelpoinen. Ei kääntänyt vartalosuuntaa asiakasta kohti ja ojenteli oikeasti lehtiä kuin yrittäisi ampua ihmisiä pilaantuneilla silakoilla. "Kiinni veti!", vastasin ja kirjoitin nimen heti tilauksen alle.

Vakuutusmyyjä tuli käymään kotonani. Jaarittelimme niitä näitä, "Ei nää multakaan tyräleikkauksesta mitään korvanneet, perinnöllinen vika kuulemma. Ja akillesjänteet -niitä ei korvata koskaan", hän varoitteli kyselemästäni sairasvakuutuksesta. "Korvaako tää oikeasti avaruuslaitteen putoamisesta aiheutuvat kustannukset", ihmettelin. "No tää nyt on vähän hassu kohta", hän myönsi nolona. Ostin kaverilta kotivakuutuksen ja pistin eläkesäästöt rullaamaan.

Kun osaa oikean tekniikan, meiltä pystyy jopa kerjäämään rahaa. Opiskeliaikoinani löysin kerran ulko-oven takaa vettä valuvan italialaisen miehen. Hän kiersi ovelta toiselle, näytti VR:n hintatietolappua, jossa luki Helsingin matkan hinta ja summa, joka häneltä vielä puuttuu. Iso parrakas mies ei peitellyt tuohtunutta mielentilaansa, uhkaavaa olomuotoaan tai täydellistä kielitaidottomuuttaan. Hän puhui pelkkää italiaa ja puhui sitä kovaa. Hain välittömästi kaksi euroa, jotka hän otti vastaan tuhahtaen ja poistui kiittämättä takaisin vesisateeseen. Olin oikein tyytyväinen. Mies oli loppuun asti oma epämiellyttävä itsensä.

Meillä on siis sairaalloinen tarve pysyä kaupantekohetkellä tilanteen herroina. Epävarmat kauppiaat, huonosti esille asetettu tuote, kaikenlaiset ylijäämäerät ja mahdollisuus ostaa netistä saavat meidät välittömästi kiinnostumaan. En yritä väittää, että teemme ostokset järkiperustein - sitä ei tee kukaan. Ostopäätös syntyy joka tapauksessa hyvin monimutkaisen tapahtumaketjun kautta. Ehkä koko asian ydin on siinä, että pitää löytää asiakasta kiinnostava tuote ja epämyymällä tehdä se sitten näennäisesti vaikeammin tavoiteltavaksi ja siten haluttavammaksi.

Kärpäsenä keitossa

Aina kun minun pitää kertoa ruokapöydässä joku juttu, jota ei pidä kertoa ruokapöydässä, kerron kuinka onnellisia olemme siksi, etteivät hyönteiset ole meidän kokoisiamme vaan ihan pieniä.

Esimerkiksi Herra Kärpänen ei olisi ihmisen mittakaavassa kovin mukavaa ruokaseuraa. Ensinnäkin hänen makurauhasensa sijaitsevat jaloissa, joita Kärpänen sitten karvoineen kaikkien tunkee astioihin, kastikekulhoon, salaattiin ja perunoihin. Toiseksi häneltä puuttuvat kunnollinen suu ja hampaat. Kärpäsen ruoansulatus on ulkoinen ja perustuu siihen, että hän oksentaa lautaselleen annoksensa päälle ja hämmentää sitä sitten toimeliaasti samalla kun keskustelee muiden päivällisvieraiden kanssa siitä, onko pastan oltava ihan aina al dente. Mahahappojen höyryt leviävät etovana ympäri keittiötä ja pöytäseura on jo ihan sinisenä pahoinvoinnista ennen kuin wieninleike ja lohkoperunat ovat sulaneet juoksevaan muotoon niin, että Herra Kärpänen voi laskea suustaan kärsänsä, jolla se äänekkäästi ryystää maittavan aterian.

Kieltämättä on siis onnellista, että me selkärankaiset päätimme kambrikaudella noin 500 miljoonaa vuotta sitten olla lisääntymättä niiden alkumatojen kanssa, jotka osoittivat niveljalkaisten piirteitä.

Tästä etäisestä sukulaisuudesta on kuitenkin jäljellä tiettyjä yhteneväisyyksiä. Ihmisvauva nimittäin muistuttaa erehdyttävästi munasta kuoriutunutta toukkaa. Se on hampaaton, etenee mönkimällä ja jättää limaista vanaa jälkeensä. Vaikka yhtäläisyys on tässä muodossaan hellyttävä, on ihan asiallista, että muut kehitysvaiheet ovat erilaisia. Mikäli ihminen jatkaisi hyönteisen tapaan kehittymistä, eräänä aamuna häkkisängystä löytyisi harmaa ryppyinen kotelo. Sitten tämä kotelo ripustettaisiin vaatekomeroon vuodeksi tai pariksi, kunnes odottamatta eräänä lauantaiaamuna vanhemmat heräisivät kolinaan ja vaatekaapista kömpisi esiin tukka silmillä vasta kuoriutunut täysimittainen teini. Useimmin lausutut ensisanat taitaisivat olla: "Nyt meitsi tarttee suihkun".

Vierailuni Utopiassa

Sain viimein kunnian vierailla Utopiassa ja huomasin, että se oli hieno maa. Syy, miksi en ollut käynyt Utopiassa aiemmin oli sama kuin monilla muillakin - yksikään lentoyhtiö ei lennä sinne.

Utopia on saari, joten sinne mennään sitten luonnollisesti laivalla. Sopivan matkatoimiston löydettyäni ja matkaliput kourassa, olin voittanut vaikeimmat ongelmat. Mielenkiintoa matkaan lisäsi yllätyksellisyys, sillä matkakertomukset Utopiasta ovat auttamattoman vanhoja. Minullakaan ei ollut mitään selkeää käsitystä, millaista on arki nykypäivän Utopiassa.

Utopian pääkaupunkiin Amaurotumiin saapuvaa turistia tervehtii ensiksi pienehkö tuulivoimalapuisto, jonka kyljestä lähtee kumpuilemaan matalaa kaupunkimaisemaa. Kodikasta pientä venesatamaa hallitsevat lukuisat purjeveneet jotka ovat usein hyvinkin persoonallisen näköisiä. Myös ympäröivän kaupungin arkkitehtuuri on varsin monenkirjavaa ja sisältää tyylejä lukuisilta aikakausilta. Keskustalle ominaisia ovat vanhat punatiiliset teollisuusrakennukset, joissa nykyään toimii autonomisia kulttuurikeskuksia.

Sain pian huomata, että Utopian maahanmuuttolait ovat maailman liberaaleimmat. Rajat ovat auki ja ihmiset tuntevat itsensä tervetulleiksi. Monikulttuurisuus näkyikin kaduilla positiivisesti. Lukuisten kielten sorina, rummunsoittajat ja breakdance-esiintyjät tekivät tilasta elävän. Yllätyksekseni graffiteja sai maalata vapaasti ja muukin toritaide kukoisti. Naisia näytti jostain syystä oleva katukuvassa hieman miehiä enemmän.

Kapeat kujat olivat kuin mistä tahansa vanhasta eurooppalaisesta kaupungista, mutta kansainväliset brändit kuten Coca-Cola, Marlboro ja McDonald's loistivat poissaolollaan. Kirpputoreja ja siirtomaatavarakauppoja oli paljon, ja tietysti etnisiä ruokakauppoja. Elektroniikkaliikkeet myivät lähinnä kierrätyselektroniikkaa. Kööpenhaminan meneillään olevaa ilmastokokousta kommentoivia julisteita roikkui sitäkin enemmän.

Ilmastokatastrofin torjuminen olikin otettu Utopiassa vakavasti. Fossiilisista polttoaineista oli luovuttu miltei täysin ja lihakarjatalous oli kielletty. Päättäväiset ratkaisut tuntuivat sieraimissa, sillä autoja oli todella vähän ilmaisen joukkoliikenteen vuoksi. Siellä täällä saattoi nähdä jokusen sähkökäyttöisen taksin.

Näin useita moskeijoita ja hindulaisen kulttuurikeskuksen. Halusin nähdä paikallisen tuomiokirkon, mutta minulle todettiin, ettei sellaista ole. Kristittyjä on kuulemma nykyään niin vähän, että he vuokraavat muiden uskontokuntien tiloja.

Suurin osa Utopialaisista työllistyi palvelusektorilla. Robottiveron käyttöönotto oli kuulemma auttanut muuttamaan elinkeinorakennetta nykyaikaisempaan suuntaan. Julkinen terveydenhuolto, sosiaaliset projektit ja taiteelliset työpajat antoivat elämäntehtävän lukuisille Utopialaisille, mutta ennen kaikkea mielenkiintoisia töitä tarjosi valtava yliopistolaitos, jossa avautui koko ajan uusia professuureja. Arviolta 60 prosenttia Utopialaisista suoritti jonkin maisteritutkinnon. Suosituimpia olivat ympäristötieteen ja aikuiskasvatuksen tutkintokokonaisuudet. Osa-aikatyön tekijöitä oli paljon, sillä noin tuhannen euron kansalaispalkka antoi siihen hyvät mahdollisuudet.

Valtio järjesti kaikille kaupunkilaisille mahdollisuuden työskennellä halutessaan maaseudun pienillä luomutiloilla. Kyseessä olivat usein luomumaitotilat tai erilaiset lääkeyrttiviljelmät. Erityisesti valtio suosi hedelmätarhoja.

Tietoliikenneratkaisut olivat erikoisia. Jänniä olivat esimerkiksi GSM-teknologiaan perustuvat puhelinkopit, joissa soittaminen oli ilmaista. Nuoriso ei kantanutkaan kännyköitä vaan lähetteli viestejä toisilleen linux-minikannettavien kautta. Valtio tarjosi koko maan kattavan langattoman lähiverkon jota täydennettiin jonkinlaisella edistyneellä vertaisverkkoratkaisulla. Pikaisen testauksen perusteella netti toimikin aika hyvin, joskin erään Helsinkiläisen kielitieteilijän blogin osoite näytti aina tuottavan virheilmoituksen selaimeen.

Nähtyäni Utopian toimivan julkisen terveydenhuollon, kukoistavan tutkimustoiminnan, ympäristöystävällisen energiantuotannon ja edistykselliset riippumattomat tietoliikenneratkaisut, esitin vaikean kysymyksen. Mistä tulee raha kaiken tämän ylläpitämiseen? Kun heillä tuo verotuskaan ei vaikuttanut olevan kovin korkea.

Oppaani meni vaikeaksi ja alkoi selittää, että teollisuutta ja alkutuotantoa verotetaan toki aika voimakkaasti. En ollut tyytyväinen vastaukseen, koska mielestäni Utopia näytti tuottavan asioita tuskin omiinkaan tarpeisiinsa. Viitattiin laveasti Utopian sallivaan rahapelilakiin, varakkaisiin maahanmuuttajiin, yrttien vientiin ja sellaiseen.

Laivan luotsatessa iltasella ulos puolikuun muotoisen saaren satamasta katselin kaupungin loittonevaa valaistusta mietteliäänä. Vielä kuusitoistavuotiaana olisin jaksanut viettää saarella toisenkin päivän.

Palleropalveluita

Herra liikemies kysyy, kuka on tuo pieni kaveri, joka lepäilee tietokoneeni taustakuvassa. Mietin tarkkaan ennen kuin vastaan, sillä ystäväni viettää liikaa aikaa työn ja liiketoiminnan parissa. Se vieraannuttaa oikeasta elämästä.

- No se on tietysti meidän Pallero.
- Onpas hän pieni, ystäväni ihmettelee.
- Pieni on, mutta minulle ja vaimolleni kaikkein tärkein, hymyilen.
- Tärkeämpi kuin työnantajasi? ystäväni ihmettelee.
- Kyllä vain. Hän pääasiallisesti työllistää minut ja vaimoni.
- Millaista palkkaa hän maksaa, ystäväni utelee.
- No tuota... ei mitään.
- Ei mitään palkkaa, hän hämmästyy. - Ette siis saa mitään häneltä.
- No saammehan toki..., pohdin. - Siis saamme... palleropalveluita, keksin.

Ystäväni hämmästyy, - Millaisia palveluita ne mahtavat olla.
- Hm. no Pallero huolehtii, että heräämme aamulla aikaisin ja hymyilee niin että pysymme hyvällä tuulella.
- Kuulostaa siis konsultilta, ystäväni pohtii.
- Lisäksi Pallero on pehmeä ja lämmin pitää sylissä ja tuoksuu hyvältä. Ja pallero nauraa aina mukavasti kun sitä nostelee. Se kasvattaa voimia käsiin.
- Mutta nuohan ovat selvästi hyvinvointipalveluita - eräälainen personal trainer, ystäväni huomaa.
- Niin ja Pallero kulkee aina mukana, jatkan - aina missä kuljemmekin ja sitten se päästelee hauskoja ääniä.
- Siis hän on lisäksi myös matkatyöntekijä ja viihdetaiteilija, ystäväni hämmästelee - Oikea moniosaaja.

Ystäväni muuttuu tuumivaiseksi - Mahtaa olla kallista kun on tuollainen ympärivuorokautinen palvelu.
- No, ei se kyllä mitään maksa, vastaan.
- Onhan sen jotain maksettava. Eihän ilmaisia lounaitakaan ole, hän tivaa.
Mietin hetken. - No onhan Pallerolla tarkemmin ajateltuna asuntoetu, ruokaetu ja vaate-etu työn puolesta. Ja lisäksi työsuhdeauto ja kaksi henkilökohtaista palvelijaa toinen 24 tuntia ja toinen 16 tuntia vuorokaudessa. Ja ehkä pallero perii joskus kaiken omaisuuden, mitä meillä on.

- Kuulostaa oikeudenmukaiselta palkkiojärjestelmältä, ystäväni arvioi. Harkitsenpa itsekin, jos rupeaisin tuottamaan palleropalveluita, hän sanoo ennen kuin hänen älypuhelimensa hälyttää miehen seuraavaan liiketapaamiseen. Jään hymyilemään itsekseni.

Oma Huippuyliopistoni

Tällä kertaa voisin aloittaa maailman muuttamisen vaikka suunnittelemalla uusiksi Suomen tulevan huippuyliopiston. Helsingin Sanomien uutinen arvelee, että tulevalla Aalto-Yliopistolla ei olisi asiaa sadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Hävittävää on siis vähän ja siksikin ehdotukseni on kokeilemisen arvoinen.

Oman huippuyliopistoni merkittävin luonteenpiirre olisi kahvilamuotoinen opiskelu. Kahvilamuotoisessa opiskelussa keskeinen ajatus on kahvilla istuminen ja korkealentoinen keskustelu. Minä ainakin opin kouluaikana tärkeimmät asiat tällä menetelmällä.

Varsinainen huippuyliopiston maine saavutettaisiin kuitenkin noudattamalla seuraavia arvoja: salamyhkäisyys, elitismi ja ylitsevuotava mahtipontisuus. Yliopiston maine kasvaa legendaarisiin piirteisiin kun leviää tieto, että kaikki opiskelijat ja opettajat pukeutuvat toogaan tai hupulliseen viittaan. Tämä erottaa huippuyliopiston opiskelijat tavallisista kuolevaisista.

Opetus antaa aina paremman vaikutelman, jos ulkopuoliset eivät voi arvioida sen laatua vaan sen nerokkuudesta liikkuu vain villejä huhuja. Siksi yliopisto ei missään nimessä saa julkaista mitään kirjallista. Paperi, kynät, nauhurit, kamerat ja puhelimet on kaikki ehdottomasti kielletty koko kampuksen alueella. Ulkopuolisten pääsy alueelle estetään tiukasti.

Tyylikkäiden kahviloiden lisäksi yliopiston arkkitehtuuria hallitsevat valtavat stoat, valoisat korkeat pylväikkökäytävät, jossa opiskelijaryhmät käveleskelevät opettajansa perässä ja kuuntelevat runolliseen kauneuteen yltävää sanallista viisautta. Tämä palauttaa yliopiston arvovallan tuomalla vaikutteita suoraan antiikin filosofien kultaisilta kausilta. Ylioppilaiden puhetaito kasvaa ja sehän on ainoa oikeasti tärkeä eväs koulusta valmistuville poliitikoille, yritysjohtajille ja huippukonsulteille. Suotavaa olisi myös, että yliopistossa käytettäisiin jotain tavallisille ihmisille käsittämätöntä kieltä. Harvojen puhumat suunnitelmakielet kuten ido tai Suomalaisessa ympäristössä budinos voisivat olla tarkoitukseen sopivia. Kielen mahdollisesti yleistyessä kuolevaisten parissa, se vaihdetaan.

Oleellisinta huippuyliopistossa on erottaa se normaalista kansasta ja normaaleista yliopistoista. Kun eliitti ottaa sen omakseen, maineikkaasta yliopistosta valmistuu maineikkaita opiskelijoita ja kierre on valmis. Huippuyliopistoon on vaikea päästä, se maksaa paljon ja siellä vietetään pitkä aika. Eikä tätä yliopistoa harkitakaan otettavaksi vertailuun tavallisten yliopistojen kanssa.

Vaihtoehtoja mediamaksulle

Palailen tässä taas kesä- ja isyyslomilta provokatiivisten blogikirjoitusten ihmeelliseen maailmaan. Tervetuloa vain, kaikki internetin lukijat.

Yleisradion tulevaisuuden tulonlähteeksi on viime aikoina kaavailtu mediamaksua. TV-lupamaksusta tämä poikkeaisi siten, että siihen osallistuisivat nekin taloudet, jotka eivät omista vastaanottimia. Olen varma, että mediamaksua suunnitellut työryhmä ei ole pohtinut tarpeeksi huolella muita vaihtoehtoja YLE:n toiminnan turvaamiseksi. Kerron teille nyt eräästä varteenotettavasta ratkaisusta, joka on täysin jäänyt ulos keskusteluista.

Ehdottamani malli on pakolliseen mediapalvelukseen perustuva reserviläis-YLE. Tämänhetkinen palkkatoimittajiin perustuva YLE on ensinnäkin hyvin kallis ja toiseksi sen puolueettomuus ja luotettavuus koko kansan tiedotuskanavana on kyseenalainen.

Sivistyneeseen ikään ehtineille kansalaisille (sukupuoleen katsomatta) lähetettäisiin kutsu vuoden kestävään toimittajapalvelukseen. Ensin heille annettaisiin toimittajan alokaskoulutus, sitten he vannoisivat toimittajavalan, saisivat erikoistumiskoulutuksen ja siirtyisivät loppuvuodeksi kenttätöihin julkisen palvelun mediataloon. Samalla tavalla kuin Suomen puolustusvoimien reservisotilaat herättävät kunnioitusta maailman kriisipesäkkeissä, YLE:n reserviläistoimittajat olisivat paljon suoraselkäisempiä ja paremmin koulutettuja kuin palkka-kollegansa muissa maissa.

Varmasti yksi jos toinenkin alkaa nyt kitistä, että eihän tavan ihmisestä saada muutamassa kuukaudessa hyvää tekstiä suoltavaa toimittajaa tahi ammattimaiset kriteerit täyttävää kuvaajaa. Minä puolestani muistutan, että puolustusvoimissakin on lukuisia vaativia tehtäviä, joihin lahjakkaat ihmiset voidaan kouluttaa muutamassa kuukaudessa. Eikä kaikista tule laskuvarjojääkäreitä. Yle tarvitsee ääniassistentteja, valaisijoita ja web-suunnittelijoita siinä missä sähkömiehiä, kampaajia ja lavastajiakin. Jokaiselle löytyisi oma palvelushaara, johon omat kyvyt sopivat parhaiten. Ja loput voisivat mennä töihin YLE-X:ään.

Lisäksi puolustusministeriökin toteaa, että asevelvollisuusarmeija on halvempi kuin palkka-armeija. Miksei siis mediavelvollisuus-YLE olisi halvempi kuin palkka-YLE. Kulut muodostuisivat tulevaisuudessa kasarmimaisista toimitiloista sekä tärkeimmistä tuotantovälineistä. Pätevimmät tämänhetkisistä YLE:n työntekijöistä voisivat jatkaa palkkasuhteessa kantahenkilökuntana, joka toimisi esimiesasemassa ja antaisi koulutusta reserviläisille eri palvelushaaroissa.

Nykyisellä 175 euron mediamaksulla keskimääräinen kansalainen syöttäisi ylelle noin 10 000 euroa rahaa elämänsä aikana. Eikö olisi kohtuullista, että tämän suoritteen voisi tehdä kerralla mediapalveluksena.

Kun asepalveluksen suosio on maassa suuri niin mediapalveluksen suosio olisi sitäkin suurempi. Medialinjojen sisäänottomäärät ovat jokaisessa kansanopistossakin huimat ja pyrkijöitä riittää. Ja siinä, missä korpisoturi suorittaa palveluksensa keskellä metsää, toimittajan työ sijoittuu kaupunkeihin, joka on useimmille tuttu ja mieluinen ympäristö. Mediapalvelus olisi unohtumaton vuosi, kokemus joka hitsaisi ikäluokkia yhteen ja vahvistaisi kansalaistunnetta. Lisäksi mediakenttä ei ole niin sukupuolittunut kuin armeija, joten se olisi myös tasa-arvoinen ratkaisu.

Eikä tarvitse tarkemmin kertoa siitä, miten positiivisesti kaupalliset mediayhtiöt ottaisivat tällaisen ratkaisun. YLE:n ohjelma olisi muutoksen jälkeen taatusti omaperäistä eikä kopioisi kaupallisia tuottajia.

Jos niinkin tärkeä valtiollinen asia kuin maanpuolustus voidaan uskoa reserviläisille niin miksi ei sitten oikeasti itsenäistä ja puolueetonta tiedonvälitystä, sehän on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi.